Olimme jo Bobin kanssa varanneet lennot pitkäksi viikonlopuksi, koska täällä on Kölnin Karnevaali , ja minä olen ilonpilaaja, enkä juhli sitä. Ilmoitin jo Marraskuussa Helsingin Klaanille asiasta. Vastaus kuului, että ei ei, me tulemme kaikki Karnevaalina sinne. Asiaa pohdittiin ja päädyttiin siihen, että me vaihdoimme matkan toiseen päivämäärään ja Klaani tulee jossain kokonaisuudessa tänne.
Nyt on niin, että minä olen täällä, Bob on myös täällä, Karnevaali ja sen mukana pari miljoonaa ääliö-örveltäjää ovat myös täällä. Siinä on jo ikävä yhtälö, mutta pahempaa on se, että kukaan Helsingistä ei ole täällä.
Nyt tunnen itseni kamalaksi nipotädiksi. Äkäistyin hiukan, osoittelin syyttävällä sormella, olin pari minuuttia marttyyri. Kyllä, minä olin marttyyri! Ja uskokaa, se on vihonviimeinen piirre mitä minä VIHAAN. Muutuin puhelimessa hetkeksi säälittäväksi pikkutytöksi, aijaa, no me oltiin jo otettu vapaata, niin en näe siis vanhempiani, siis en ole teille tärkeä, mummo pettyy kamalasti, peruttiin teidän takia jne. Säälin itseäni siis, hyi helkkari, itsesääli pois minusta!
Niin, siis tuota kesti lyhyen hetken, sitten muutuin ällöttäväksi tädiksi. Hoitakaa asianne kunnolla! Ilmoittakaa ajoissa! Saas olla viimeinen kerta! Polttakaa vähemmän ruohoa vätykset! Vitun flegmaatikot!
No, näin nyt. Pianhan me näemme. Kaikki hyvin. Ehtiihän taas. En anna tämän pilata viikonloppuani, täällä on siis maanantaikin vapaa. Menen illalla ystävien keikalle. Golden Helmets saa tänään hoitaa sieluani.
Niin, sielunhoidosta. Sitten tajusin, että Hidria Spacefolkin uusi levy on valmis, ihan kohta julkaisutilaisuus (minä en pääse sinnekkään!), ja minulla ei ole sitä. En ole vielä kuullut masteroituina uusia kipaleita, mutta voin silti jo vakuuttaa, että se tulee olemaan tämän vuoden paras suomalainen levy. Jotenkin kovempi, timmimpi kuin vanhemmat. Säreämpi. No sitten puhelimella soittelua, meinasin jo ottaa marttyyrin asenteen (TAAS !). No levy tulossa, heti kun kannet valmiit. Se on nimittäin ihan parasta hoitoa minulle. Toimii takuuvarmasti. Alan piinata ensi viikolla postimiestä.
Ystävä Helsingissä on mennyt kihloihin. Aijaa, ei minulle oltu kerrottu. No ei sitä missään kuulutettu. Silti, minä en tiedä mistään mitään ja kukaan ei edes vaivaudu tänne. Nyyh sniif ja blaah.
Minä minä minä.
Minua vaivaa joku ihme olo välillä, joskus, harvoin, että kun en ole paikalla, minut unohdetaan. Sitten saatan soitella yöllä Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle (Olen kamalan kaupunkikeskeinen) eri numeroihin ja haluan kuulla vakuuttelua, että vaikka en ole siellä, en ole ulkopuolinen. Sama muihinkin kaukaisempiin paikkoihin. Ulkosuomalainen nyyhkii puhelimessa. Olenko sydämessäsi? Kirjoitathan kalenteriin koska tulen? Isolla, ja laitat jääkaapin oveen? Ai missä olitte? Kuka se on? Mikä se on? No en tunne, koskaan kuullutkaan!
(Kata, joka laittaa puhelimen illalla äänettömälle, kun joku Suomessa on kuitenkin jossain baarissa)
Luetteko te tätä Ystävät? Vai olenko edes muistanut kertoa kaikille tästä blogista? Tämä on tälläinen sivu netissä, voitte lukea täältä hienoja, merkittäviä kirjoituksiani.Välillä on niin kauhea ikävä. (Jätän tästä merkinnästä kokonaan äiti-isä-sisko-ikävän pois, muuten menee itkuksi koko juttu) Minulla on ikävä erästä Puu-Vallilan pihaa. Ikävöin Säästöpankin rantaa, erityisesti erästä pikku asuntoa siellä, niin ja sitä kohtaa Skattan kärjessä, missä tuulee voimakkaimmin. Siinä missä oli hyvä juoda pussikaljaa. Vaikka tuskinpa Te siellä enää istutte.
Ikävöin asioita, mitä ei ole enää olemassa.
Te viette minut nyt uusiin paikkoihin. Ja minä ihmettelen kuinka tapaan niin samoja kasvoja kuin ennen. Silti en tunne enää ketään.
Kotona ikävöin paikkoja, mitkä on aikoja sitten kuopattu. Kaipaan ihmisiä, keitä ei oikeastaan ole enää edes olemassa.
Taidan kaivata sitä mummolaa, missä istun kivellä niityn reunalla, kuulen kuinka joku leikkaa nurmikkoa, taivas on sininen ja järvi tyyni. Lehmät ammuvat. Rauha, sarjakuva kädessä, eskimopuikko toisessa.
„Pim, olet nokikana, olet vallassani.“ Aku on hypnotisoitu.
Toisaalta, voinhan minä muuttaa milloin vaan Helsinkiin. Tai ihan mihin vaan. Se on elämässä hieno asia, että niin kauan kun vaan on terve, voi mennä melkeinpä minne vaan. Ja vieläpä ihan aikuinen ihminen, kukaan ei voi tulla sanomaan, että tee niin tai näin. Mutta enhän minä haluaisi takaisin Suomeen. En muuten todellakaan.
Olen vaan melankolinen ja märehdin.
7 kommenttia:
Tuttuakin tutumpaa, valitettavasti.
Pim, olet nokikana! Landella luettua, heti alkoi tulvia muistoja mieleen...
Kata - usko tai älä, vaikka olen Hgissä, tuo ikävä tiettyyn aikaan ja paikkaan on olemassa.
Eikä aina niitä paikkojakaan enää ole :/ Ja vaikka olisikin, ne eivät enää ole samoja.
Vaikka menisin Bottalle, Ruskeasuolle, Stockan vintille, Ypäjälle, Ruskiksen shellille, Forumin leffateatteriin tai tapaamaan jotain tiettyjä ihmisiä, siihen vanhaan, jota joskus kaipaa, ei pääse kiinni.
Mä kaipaan joskus hetkittäin sitä suttuista, pientä, epäorganisoitua ja ankean näköistä ydinkeskustaa, mikä täällä oli vielä reilu 10v sitten.
Voi paska, buaah ja kaikki muut manaukset! Tiedän tuon tunteen niin hyvin! Dublinista soittelin välillä ihan epätoivoisia vakuuttelupuheluita ihmisille, etteivät vaan ole unohtaneet minua.
Karnevaali, joka alkoi viikkoa ennen alkamistaan, on varmasti hippasen rasittava niille, jotka sitä ei juhli...
Mulla tulee samanlaisia tunteita, kuin ninna_a:lle; vaikka on jossain, missä kuuluukin olla, on ikävä sitä entistä paikkaa, missä oli. Sitä, missä on juuri nyt, mutta silloin kun oli toisenlainen olo tai aika tai teki erilaisia asioita.
Luin justiinsa jostain flyerista, että joku Turku-bändi soittaa Sonic Ballroomissa tässä joskus ihan näinä päivinä..
Kuuntelussa sun tekemä Hot Boogie Chillum-mix. Päivän raivotauti alkaa tasoittua ja istun melko rauhallisena. Ikävöin sinua.
-minh-
Säästöpankinranta neljän piha-asvalttiiin piirsin valkoisella kynttilällä hyppyruuduut, kun mulla ei ollut liitua. Sen verran maalainen ja pahvi olin, etten ymmärtänyt, ettei steariinia saa pyyhittyä pois asvaltista. Talonmies rakaisi. Pahempi rangaistus oli, että viininpunaiset Finncrepe Helanca -hiihtohousuni menivät rikki, kun kaaduin polvilleni siihen pihalle.
Säästöpankinrannasta oli lyhyt matka Hakaniemen torille. Nykyisen Sampon konttorin talon läpi luki "pasaasi", jossa oli Primula (ja siitä, mitä Primulasta sai emme keskustele täällä, vai kuinka).
Säästöpankinrannan porttikongissa pussasin yhtä Peteä, johon olin ihastunut pari kuukautta, mutta jätin sitten. Vain tullakseni mielettömän mustasukkaiseksi, kun Pete alkoi kulkea yhden sähkötytön kanssa eikä itselläni ollut ketään seuralaista.
***
Tuosta sinun Säästöpankinranta-maininnastasi tulvi mieleeni omia Säästöpankinranta-muistojani. Niin se on kuin ninna_a sanoo: entisiin paikkoihin ei pääse enää noissa paikoissa käymällä. Mutta niihin pääsee mielessä ja mieli sulla on mukanasi Kölnissä, joten oikeastaan syytä ikävään ei ole lain!
You can't go back home, sanoo amerikkalainen ja löytää siitä jonkun suuren totuuden. Lauseelle tuli googlella näköjään 323 000 osumaa, en jaksanut seuloa kaikkia.
Olen lähinnä miettinyt, miten sen kaipuun kadonneisiin asioihin voisi kääntää myönteiseksi, jopa iloksi siitä, millaisia outoja pikkujuttuja on päähän takertunut.
Toivottelen siis hauskaa keikkaa, Golden Helmuts kuulostaisi vänkältä nimeltä… tai sitten ei.
Jep, minäkin ikävöin. Jopa semmoisia paikkoja, joissa en ole koskaan käynyt, kuten esimerkiksi 1940-luvun Helsinkiä, josta mummo on elävästi kertonut. Sun äitis sen sanoi: muistot on mukana kaikkialla, ainakin siihen asti, kun dementia iskee.
Voi rähmä, onpa surullista.
Kiitokset kaikille kommentoijille. Juuh, niih ja nääh, näinhän se on, siis ihmisen elo silloin tällöin ainakin.
Olen nyt kuitenkin jo lopettanut märehtimiset ja laukkaan taas iloisena näillä laitumilla.
Ja tekisi mieli päivittää tätä vaivaista blogiparkaa, mutta kun ei löydy nyt juuri aikaa.
Lähetä kommentti