Menen lauantaina kampaajalle

En ole syönyt makeaa yli kuuteen vuoteen. Tästä laskusta jätetään pois kerran vuodessa syömäni yksi korvapuusti.
Siis käytän kyllä sokeria. Salaatinkastikkeeseen sitä tulee melkein aina ripaus, puhumattakoon sokerin määrästä ketsupissa. Mutta suklaa, kakut, jäätelö, karkki, leivokset, keksit, munkit jne. eivät vain enää maistu. Kai minulla muuttui joku hormonitoiminta tai jotain silloin vuonna 2000, koska lopetin makean syömisen kuin seinään. Aluksi kaikki luulivat minun olevan jotenkin sairas, olinhan vetänyt koko ikäni levyn taloussuklaata sekä pari viineriä päivässä. Korvasin sen sitten tosin muulla.
Aloin himota juustoja, hampurilaisia, sipsejä, suolaisia piirakoita, pekonipalleroita ym. suolaisia rasvaruokia. Tokihan olin näitä suolaisia ruokia jo aikaisemmin himonnut, mutta intohimoni alkoi kasvaa. Kun muut söivät kakkua kahvilassa, minä vetelin parmankinkkuviipaleita, oliiveja ja juustotarjottimia nassuun.

Toissa iltana tapahtui jotain kummallista. Tulin illalla kotiin ja Bob oli keittiössä paistamassa lettuja. Pöydässä oli herkkuhilloja, siirappeja ja valkoista sokeria. Bobin tytär, Blondie ahmi niitä jo samaan tahtiin kuin Bob ehti paistaa. Aika normaalia sunnuntai-illan toimintaa, erikoiseksi se muuttui kun minäkin otin letun, kasasin sen täyteen ylimakeaa sokeroitua vadelmahilloa, sokeroin lätyn vielä valkoiseksi, rullasin sen ja aloin syömään. Söin niitä noin seitsemän kappaletta. Pariin lisäsin vielä hillosokeritahnan päälle vaahterasiirappia. Olo oli aika outo, väsähdin ennen kymppiä ja nukuin tauotta kahdeksaan. Eilisen kärsin päänsärystä.

Muihin aiheisiin.

Kaikki varmasti tietävät sen tosiseikan, että kun lainaa tavaroitaan tai asuntoaan muille, melkein aina jotain hajoaa. Sitten siitä ei kuitenkaan viitsi mainita henkilölle mitään, koska eihän kukaan tahallaan mitään hajota.
Ja mitä se jälkikäteen hyödyttäisi, ellei nyt puhuta jostain satojen tuhansien eurojen vahingoista, joita minulle tosin ei voi tapahtua. Kallein omistamani asia on varmaan joku täysin arvoton kadulta löydetty kaappi. Vaikka onhan levyillä arvoa. En saa vähätellä original Miles Davis levyjäni 50-luvulta, puhumattakaan ikivanhasta Motörhead picture vinyylistä. Eli onhan minulla vaikka mitä törkeen hienoa! Nyt kun maallinen mammonani on tässä merkinnässä käsitelty, jatketaan.
Bobin sisko oli käymässä täällä Euroopassa ja lainasi autoa. Hänellä oli ollut varmaan stressaava reissu. Kolme pikkulasta, auto täynnä tavaraa ja se pakollinen ympäri Saksaa ja Ranskaa kiertue. Ulkomailla asuvien tyypillinen synnyinmaareissu. Kaikki sukulaiset ja ystävät on tavattava jne. (Elämäni tarina!)
Eilen illalla lähdimme vasta palautetulla autolla Bonniin Bumerangi-näyttelyyn, olin nauhoittanut uuden Peeping Tom levyn cd:lle kuunneltavaksi, ja kas, auton musiikkilaitteet eivät toimineet. Boxeista lähti sellainen ääni, että katsoimme parhaaksi ohittaa aiheen. Avasin kuitenkin boxit ja tarkistin piuhat. Kaikki päällisin puolin kunnossa. Musiikkia ei vain enää voi kuunnella. No, kyllähän autobaanakin kivasti humisee.

Minä tiedän muuten nyt Bumerangeista melkein kaiken tarvittavan. Hienoja ovat myös "ei takaisin palaavat", lentävät uskomattoman pitkiä matkoja. Ilmojen lämmettessä alan opetella heittoa.
Raportoin oppimisestani heti, kun ilmenee kerrottavaa.

------------------------------------------------------------ (väli)

Viime yönä unissani pyörin taas ympäri kämppää. Havahduin seistessäni keittiössäni. Jokainen unissakävelijä tunnistaa sen kamalan olon. Häpeä ja hämillään. Kata, mene takaisin sänkyyn, mitä helkkaria sä täällä pyörit, sanoin itselleni.

Aamulla taas heräsin siihen, että puhuin ääneen suomea. Olin kuulemma kuullostanut vihaiselta ja erittäin kiukustuneelta. No ei mikään ihme, kyllä vituttikin. Unessa olin juuri lentänyt Suomeen, mennyt mummolaan ja huomannut, että Äiti ja Sisko ovat heittäneet arkullisen ihania 60-luvun mekkojani roskiin. Äiti sanoi, että ne olivat homeessa. Sisko sanoi, että no osta vittu uudet. Olin todella raivoissani. Mutta pitääkö minun mölistä öisin ääneen, se on kamalan noloa, varsinkin jos on yökylässä.
Herättyäni avasin heti vaatekaapin ja aloin tarkistamaan. Huh, se oli vaan unta, kaikki ihanat hippimekkoni roikkuivat nätisti henkareillaan rivissä. Kuin vatupassilla mitattuina!

Rakas nettipäiväkirja, eipä täällä muuta erikoista kerrottavaa. Työ ottaa päähän ja vapaa-aika on minimissään. Kulmakarvojen väliin kohoaa uhkaava finni, jos nyrpistelee nenää, siihen sattuu, eli se taitaa olla sellainen kiva sisäisesti tulehtunut yksilö.
Ystävätär, en ole vieläkään päättänyt mitä puen päälleni lauantain häihin, mutta olisiko sinulla ehkä sellaisia ihania Intiasta tuotuja hindutarroja? Voisin liimata yhden tuon finnin päälle. Mitäs siihen sanot?

Toivotan kaikille herkullista tiistaita. ChaChaCha.