Keskeneräinen meemi

Minulla esiintyy vastemielisyyttä erinäisiä raportteja vastaan. Näihin kuuluvat esim. matka- ja konserttiraportit.
Aloitin tämän blogin Marraskuussa, ja olen sen jälkeen käynyt ainakin 15:llä keikalla ja matkustellut siellä täällä, en vain ole kykenevä kirjoittamaan näistä mitään viihdyttäviä kertomuksia.
Ehkä myöhemmin.

Meemin nappasin Ruulta kuka otti sen Varapygmiltä jne. Tähän ovat varmaan jo vastanneet kaikki.

Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:

1. Olin matkatoimistossa töissä ja jouduin aamulla aikaisin menemään Helsinki Vantaan lentokentälle. Siellä olin vastassa suomalaisia lomamatkailijoita, ketkä saapuivat Turkin tai Kanarian lomarannoilta takaisin. Heidät piti laittaa pohjoiseen lähteviinn busseihin, sisältyi kai pakettimatkaan. Tämä oli siis työni. Ne olivat melkein aina kaatokännissä ja niitä piti etsiä ympäri kenttää ja sitten kysellä että olettekos te Virtasia vai Niemisiä ja laskea bussiin menevät henkilöt nimiluettelon kanssa. Vaikka pakkasta olisi ollut -20 astetta, puolilla tyypeistä oli läpsysandaalit jalassa. Siellä oli asiakkaitten seassa kaikenlaista huumorimiestä ja nalkuttavaa naista. Sitten kun matkustajat oli saatu busseihin, menin taas keskustan toimistoon.
Lentokenttä on ehkä yksi maailman kauheimmista työpaikoista. Ilmastointi, kuulutukset, keskellä ei mitään jne. Minusta ei tullut matkatoimistovirkailijaa.


2. Saippuasarjojen Statisti. Olin parikymppinen ja rahattomana Saksassa. Menin kolme kertaa viikossa isoille TV Studioille istuskelemaan tunneiksi. Tyypillinen odotteluduuni, vähän kuin mallina työskennellässäni. Koko ajan vaan istutaan ja odotetaan. Sitten pari minuuttia istutaan “kahvilan” pöydässä tai kävellään “huoneen” läpi. Poltimme aina ruohoa kameratiimin kanssa, päivä kului kivemmin. Niistä jotkut ovat edelleenkin ystäviäni, eli jotain positiivista sieltä löytyi. Siitä tienasi myös ihan kivasti rahaa. Parasta viihdettä olivat sellaiset sarjan fanit, ketkä tekivät samaa duunia ilmaiseksi, koska olivat voittaneet kilpailussa "Vietä päivä studiossa", samalla saivat tavata näyttelijät ja kurkkia lavasteita.
Asuin silloin vanhassa talossa kommuunissa Kölnin kaupungin laidalla metsässä. Koska sinne daily soapiin piti pukeutua vähen paremmin, ettei tarvinnut mennä pvustamoon vaihtamaan vaatteita, oli ärsyttävää, jos en saanut joskus autoa käyttööni. Talon läheisellä tiellä, minne piti mennä bussipysäkille, oli Autobahnstrich, elikkäs (en tiedä suomen sanaa) sellainen huorien autoon otto tai osto pysäkki. Kävellessäni bussille, oli takanani ja ihan vieressäkin aina kauhea autojono ja koko liikenne meni ihan jumiin. Yritin sitten aina englanniksi selittää, että “ei ole mitään myytävänä, en ole prostutioitu, katsokaas nuo naiset tuolla, menkää sinne”, mutta eivät koskaan uskoneet. Olen kyllä jälkeenpäin miettinyt, että aika hullua oli siellä kulkea, mutta parikymppisenä tuollaisia ei ajattele. Ja kai sen on täytynyt olla hämmentävää, minä kauniina kaksikymppisenä lyhyessä kukkamekossani yritän huorien läpi pysäkille. Ne raukat naiset olivat kaikki ihan kauhean näköisiä, varustettuina vielä pirihuoran kraateri-iholla ja itä-eurooppalaisella vaalennetulla permanenttipehkolla. No osaatte kuvitella miltä näyttää ihminen, jonka elämässä on kaikki mennyt niin pieleen, ettei ole päässyt edes bordelliin, vaan joutuu seisomaan koko päivän autotien kupeessa myymässä itseään joillekkin ällötyksille. Miten surulliseksi sitä tuleekaan, kun edes miettii asiaa. Joka tapauksessa, kävin tuolla parin vuoden ajan silloin tällöin.

3. Replay-vaatekaupan myyjä. Se on kauhein ikinä tekemäni työ. Olin siellä vain 11 päivää. Tajusin, että jos menen sinne vielä kerrankin, tulen hulluksi. En silloin tiennyt mitä tekisin, ja tarvitsin rahaa, sillä olin illat ja yöt keikkapaikalla myymässä lippuja tai drinkkejä, ja ajattelin tarvitsevani päivätyön. Kaveri sitten sanoi, että sinne kauppaan tarvitaan joku kiva tyttö ja menin. En osannut saksaa melkein yhtään. Tai jonkin verran, mutten minkäänlaista vaate sanastoa. Minulla on edelleen hauska vihkonen tallessa, minne olen kirjoittanut ja piirtänyt opeteltavia juttuja. Esim. “Se sopii teille erinomaisesti” tai “Mikä on kokonne?”. Olen piirtänyt mekon kuvia missä on nuolilla osoitettuina saksankieliset sanat tyyliin sauma, tasku, vyötärö, leveä, vetoketju jne. No se kaupan omistaja oli kiva nainen, mutta aina ihan kolapäissään, sellainen tyypillinen italialainen vaatenainen. Hän tykkäsi minusta paljon, ja sanoi, että voin parin kuukauden päästä alkaa käymään häneen kanssaan messuilla ym. Ja sisustella ikkunoita somistajien kanssa. Tämä kiinnosti minua, koska olein usein miettinyt somistajan ammattia. Todellisuus oli karmivaa, päivät pitkät seisoin liikkeessä ja hymyilin kuin missi. Minulla oli niin kuolettavan tylsää, että kerjäsin päästä kellariin purkamaan vaatelaatikkoja. Sitten päätin etten ikinä enää halua seistä rättikaupassa, mielummin menisin siivoamaan hevostallia tai vaikka myymään drinkkejä baariin, saapa ainakin itse soittaa levyjä. Siellä kaupassa soi nimittäin repeatillä Café del Mar kokoelma. Kai muistatte tuon 90-luvun ylisoitetun laavalampun jatkeen! Jeesus se kävi hermoon. Ilmoitin sitten naispomolle, etten valitettavasti voi tulla enää, hän loukkaantui syvästi, koska en suostunut tulemaan, vaikka työsopimuksen mukaan olisi pitänyt olla yksi kuukausi. Sanoin, että hänvoi pitää palkan, kerrankun aiheutin harmia, pääasia, etten joudu sinne enää seisomaan. Omituista kyllä, hän antoi minulle 10 päivän palkan, violetit satiini farkut ja ihanan farkkumekon, muttei enää kadulla törmätessämme tervehdi. Tässä kävikin sitten juuri sellainen tyypillinen juttu, miksi aina sanon, että kaikki menee loppujen lopuksi aina hyvin. Oli aurinkoinen hellepäivä kun poistuin sieltä helvetin-liikkeestä vapaana farkkujen kahleista ulos, olin helpottunut, mutta päässäni jyskytti ahdistava ajatus, että mitäs nyt. Ei rahaa, eikä töitä. Ja sillä hetkellä kännykkäni pirahti ja sieltä soitti eräs tuttava ja tarjosi työtä. Minulla oli mahdollisuus valita kahdesta, tietenkään ei ollut varmaa, että saisinko niitä, ensin olisi puhuttava ison pomon kanssa, ja sitten raivattava tie pää pystyssä eteenpäin. Valitsin toisen, onnistuin, ja se on juuri tämä mitä nyt teen. Mutta se onkin toinen tarina, jatketaan nyt tätä. Niin, minä en sovellu vaate- tai kenkämyyjäksi, paitsi tietenkin pakon edessä.

4. Olin videovuokraamossa töissä. Olin silloin noin 17 vuotias. Liike oli Suomessa ja erittäin pieni. Sieltä minulla on vain hyviä muistoja. Vaihdoimme ja myimme myös Playstation pelejä. Siellä oli myös irtokarkkeja myynnissä. Saimme ystäväni kanssa laittaa ikkunat ja pomo oli usein reissuillaan, joten hoidimme myös tilaukset ym. Usein leikin siellä mielikuvitusjuttua, että se on kirjasto. Halusin aina kirjastoon töihin. Tein siellä lukion läksyjä, söin jäätelöä ja luin. Omituista, mutta en ikinä katsellut filmejä, vai olenko unohtanut sen. En tosin katso vieläkään elokuvia, paitsi joskus harvoin televisiosta. Elokuvissa käyn noin kerran vuodessa, tosin nyt on jo kulunut kauemmin.
Muistan pomoa aina lämmöllä, hän oli hyvä ja reilu tyyppi. Muistelen samalla myös erästä ihanaa poikaa, kuka haki minut kesäiltaisin sieltä autollaan pois. Voi kun saisi vielä kerran elää nuoruuden valoisan kesäyön. No se tuskin lienee mahdollista.


Noniin, päätin etten tee tätä meemiä loppuun, ehkä myöhemmin. Tarpeeksi jaarittelua.

Hei täällä Kölnissä on aivan ihanaa. Ulkona on 18 astetta ja sininen taivas. Sään on luvattu jatkuvan tälläisenä, viikonlopuksi ennustettu jopa 26 astetta. Siitepöly vaivaa, mutta turha kitistä, sehän on varma kevään merkki.
Söin juuri ulkona nurmella eilen tekemääni porkkana-appelsiini keittoa lounaaksi. Vielä vähän duunia ja sitten terassille! Äh ei kun pakkaamaan muuttolaatikoita.

Täältä tähän!