Kirjoitin tänne 11. Lokakuuta olleeni kolme päivää tupakoimatta. Nyt on kulunut reilut kolme viikkoa ja on pieni yhteenvedon aika.
Olen sortunut ainakin kolme kertaa polttaamaan. Jokainen retkahdus on sattunut juodessani alkoholia muiden polttavien seurassa. Retkahdus ei tarkoita mitään "poltin yhden juttua", vaan poltin sitten reippaasti illan loppuun asti ja seuraavana aamuna päätin sinnikkäästi jatkaa kokeiluani.
En ole ikinä ollut näin montaa päivää tupakoimatta. Miten tässä ikinä käykään, on tämä minun henk.koht. ennätykseni.
Olot vaihtelevat. Välillä tunnen suurta surua. Suru on semmoinen kauhea ikävä. Kuin joku olisi kuollut, tai jotain kauheaa peruuttamatonta olisi tapahtunut ja pelkään. Tuntuu siltä että mikään ei ole enää ennallaan. Sitten yritän saada itseni taas tajuamaan, että minulta ei ole kukaan vienyt mitään pois, minä vaan kaipaan tupakkaa, tuota parasta ja vanhinta ystävääni. Mielenkiintoista huomata kuinka heikossa ystävyyssuhteessa olenkaan elänyt.
Mutta mikä parasta, välillä tunnea oikeaa riemua. Kävelen kaduilla ja mietin kuinka minä olen tupakasta vapaa ihminen, elämänlaatuni on parantunut ja sitten yritän katsella tupakat kädessä kulkijoita säälien. Tarkkailen kuinka naiset vetävät röökiä keuhkoinsa. Lataan kaikki röyhkeät ajatukset päähäni. Voi raukkaa, tuommoinen keltainen tupakoitsijan iho. Hah, nyt nuo raukat köhivät. Hyi miten kellertävät kynnet jne. Eli kaikki ne ajatukset mistä minä olen kärsinyt, silloin kun olen huomannut olevani aino polttaja suuressa joukossa.
Sitten mietin positiivisia asioita. Aamuyskä loppuu joskus. Voin mennä Iso Siskon kanssa ravintolaan syömään ja juomaan ilman että pompin kokoajan hermostuneena tupakalla. En yski balettitunnilla. En kuole keuhkoahtaumaan. Ihoni muuttuu kuulaammaksi. En hengästy. En yski aamuisin klimppejä.
Ja kappas olo kääntyy taas ympäri ja suren.
Kliseet. Pahimpia ovat aamut, ruuan jälkeen ja baarissa. (Tosin en voi käydä tällähetkellä baareissa, koska muuten retkahdan. Tähän minun pitää vielä keksiä joku ratkaisu, enhän voi alkaa istumaan yksinäni kotona koska pelkään tupakkaa!)
Muita huomioita. Aamulla on hienoa tuntea nenässä tuoreen kahvin tuoksu. En tiennytkään miten erilaisilta kaikki suihkusaippuat tuoksuvat. 99% naisista käyttävät aivan kamalia hajuvesiä ja ihan liikaa. Monen henki haisee kauhealle. Kukat tuoksuvat ihanille. Joka paikassa haisee tupakka, mikä ei minua tosin haittaa.
Minulla on ollut 15 vuotiaasta asti tärisevät kädet. Ei enää.
Näin nyt. Huomisesta en tiedä.
(Nikotiinilaastari on ja pysyy käsivarressa)
29.10.2007
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
13 kommenttia:
Hyvä sun kans, tosi hyvä, soot sinnikäs pikku pentele! Minä se sössäilen aina vaan röksön kans, mutta jonain päivänä vielä... tässä ihan just...
Olet jo asian ytimessä. Se ikävä ja suru on tosi hyviä juttuja, oikeesti, koska kun niitä miettii, huomaa juuri, minkälainen ystävä se tupakka on ja kuinka itseään ja terveyttään pitäisi arvostaa enemmän. Alkaa oikein ihmettelemään sitä yksipuolista roikkumissuhdetta, josta ei pääse irti, vaikka on pitänyt itseään itsenäisenä ja vahvana ihmisenä...
Tärisevät kädet on niin kauheat, onneksi olet päässyt niistä! Mahtista!
-minh-
Siis todella - just surua minäkin tunsin. Ikään kuin ei tapaisi enää koskaan hyvää ystävää. Sitä, jonka kanssa saa paeta kaikkea hetkeksi, sitä joka lohduttaa, sitä jok... ai niin jooo. Hyvä, Kata. Pysy lujana.
Kiitos isommat penteleet.
"Ikään kuin ei tapaisi enää koskaan hyvää ystävää" Tuo se just on. Saas nähdä.
Ihanaa saada ymmärtäviä kommentteja.
Way to go! Surusta pääsee yli, aika hoitaa. Tsemii ja raikkaita henkosia!
Se keuhkoahtauma-kammopeikko-puusku tässä meikäläistäkin motivoi, joka päivä.
MAhtavaa! Voin kokemuksen syvällä (entisäkin syvemällä, nyt kun ääni ei enää kähene niin helposti) rintaäänellä sanoa, että jokainen päivä on helpompi kuin edellinen, vaikka olis vaan muutaman sekunnin ero siinä, kuinka ison osan päivästä ajattelet tupakkaa...
Parasta on juuri tuo, että aistit palaavat käyttöön, huonointa kieltämättä hajuvesiterroristien määrä palaneetallamme, tai siis se, että sen huomaa joka paikassa.
Ja kyllä sä vielä baariinkin pääset, ainakin Suomessa, täällähän ei saa ravintoloissa enää polttaa :-)!! Vaikka tuo kännipolttelu on kyllä kiistämättä se vaikein karistaa, niin kyllä sekin onnistuu, vähitellen.
Noin se alkoi mullakin. Se matka kohti tupakattomuutta. Eilen teki kyllä mieli repsahtaa, mutta aika paljon auttaa, kun ei ole röökiä koko talossa, eikä Ukkelikaan polta.
Itse lopetin aika kivuttomasti astman alkaessa. Ei tehnyt savua mieli, kun happikin oli kortilla.
Eilen ukko kertoi olleensa nyt 4 pvää ilman, -ihmekös ollut kuin persus-karhu.
Tsemitykset täältäkin!!
Joo. Mulla oli usein sellanen tunne, että elämä on täysin merkityksetöntä... Joskus en tiennyt miten selviän seuraavat minuutit, saatikka vuodet ilman tupakkaa...
Voi luoja, että on ihanaa, että se on ohi. Ei ikinä enää.
Sinnittele, se kannattaa. -ruu
Sinähän olet pärjännyt hienosti. Moni entinen tupakoitsija kuulemma sortuukin humalapäissään polttamaan.
Minun on vaikea lopettaa, koska en oikein löydä motivaatiota. Tai no, tupakan hinta nousi taas, joten ihan periaatteesta sauhuttelun voisi lopettaa. Terveyssyistä on minulle turha puhua, koska... Eh, ei ole mitään oireita. Vielä. Eikä tarvetta elää kovin vanhaksi, heh ;)
Mutta onnea sinulle lakkoiluun - olet pärjännyt hienosti!
Kiitoksia kaikille. Tää on ihan kauheeta ja en jotenkin pysty tähän kovin mallikkaasti.
Sivumainintana tähän kaukaiseen postaukseen...
Kävin viikonloppuna Kölnissä ja tulipa taas mieleen kuinka perseestä baarit joissa tupakoidaan ovat, nyt kun taas ehtinyt tottua että baareissa voi jopa hengittää...
Lähetä kommentti