20.1.2008
Jonninjoutavaa Vol. 3 (Jon + lapsi)
Edit. Blogilista ei toimi ja Bloggerissa teksti on välillä lihava, välillä ei. Välillä vino.
Eilen illalla menin tanssimaan. Heavy Trash aka Jon Spencer (known as The Jon Spencer Blues Explosion)
En ole ikinä kykeneväinen levy- tai konsertiarvosteluihin.
Oli todella kivaa. Mr. Spencer auttaa vitutuksiin. Loistavan hienoa. Ensin soitti Köpisläinen Power Solo ja he, noin kuvainnollisesti, potkivat muniani. Konserttipaikka on muutaman kävelyminuutin päässä ja kaikki kaverit tulivat ensin tänne ja sitten menimme yhdessä tanssiman. MR. JOOON SPENCCEEER! oli GEIL. Country punkkia de la lux!
Tanssin, puhuin liikaa, hankin levyjä ja raahuduin jatkobaarin kautta kotiin. Kotiin palatessani, oli Bob vielä hereillä ja pidimme uuden vinyylilevyhyllyn tuparit. (Löysimme hyllyn kierrätyskeskuksen kaatikselta, todella hieno, sen nimi on maalin rapinaa kuvaava THE WHITE STRIPE aka Johnny Bad)
Aamulla kohmeista krapulaa ja aloimme siivota laatikkokasoja ja nyt voilá, asunto on melkein valmis.
Koin lauantaina IKEA reissuisen tajunnan räjähdemäisen tajuaman. Istuimme alkuillasta puolikuolleina autossa (Lapsi halusi syödä ne chemolihapullat, mulle eka kerta elämässäni ja koska en ole tottunut valmisskeidaan, meinasi lentää oksu autoon. Kärsin mahakivusta tähän päivään asti) kun Bob totesi että "Voi ei, koko päivä on TAAS mennyt ohi, minun pitää viedä sinut, Blondie, äidillesi tunnin kuluttua. Ensi kerralla pelaamme pelejä ja askarrellaan yhdessä. Vai haluaisitko sinä olla huomiseen asti meillä?" .. pliis? Blondie vastaa että ei, kun haluaa mennä äidin luo, heille tule kylään ihmisiä.
"Vai oletko sitten surullinen Isä? Kyllä minä voin olla päivän sovittua kauemmin. Ethän ole surullinen jos menen jo tänään?"
Bob: " No en tietenkään, mutta ethän Sinä ole surullinen että koko päivä meni hoitaessa asioita, ensi viikolla pelaamme pelejä. Ethän Sinä ole surullinen?"
Blondie: "En, mutta ethän sinä?"
jne.
Outoa. Kumpikin kantaa huolta toisesta. Kummallakin on varmasti usein sieluntuskia asian suhteen. Avioerolapsi, ajattelen.
Vai onko se näin? Mieleni usein järkkyy, koska olen ns. äitipuoli. Usein ärsyttää ja ihmetyttää. Eihän minulla ole lasta!
Haastan (pyydän) kaikki lapsettomat (!) naiset kertomaan miten se sujuu (tai ei suju) TOISEN lapsen kansa!
(Kertokaa kommenttilaatikossa jos kirjoitatte asiasta blogissa)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
15 kommenttia:
Minähän olin äitipuoli, nyt olen lapsen isästä eronnut äitipuoli. Ensin se oli ihhottavaa, sitten vielä inhottavampaa ja sitten siihen kai tottui. Kai minä tästäkin olen jossain vaiheessa polkannut. Nyt kun tytärpuoli on täysi-ikäinen, avioliitto loppunut ja muutenkin elämä reilassa, voin vain sanoa, että on se hyvä, ettei minulla omia lapsia ollut. Olisin saattanut tappaa ne. Toisen persehedelmää ei kehdannut, kävin paljon kävelyllä. Joskus jopa ryyppäsin yksin hautausmaalla, kun en voinut olla kotona.
En oikein tiedä että onko mulla nyt lupaa tulla mitään kommentoimaan, kun en kerran ole äitipuoli, vaan tämmöinen puolikas äiti. Mutta siis komppaan sua kyllä ihan täysillä. Mä inhoon lapsia! Miten ihmeessä sitä pystyis kestämään toisen kakarat? En tajua. Jotenkin vaan varmaan olis pakko hammasta purra ja mennä sitten vaikka hotelliin tai naapuriin niinä viikonloppuina kun se lapsi on saapuvilla (tai sitten dokata hautausmaalla, niinku edellinen kommenterare).
Mä ymmärrän kaikkia ihmisiä, jotka vieroksuvat jälkeläisiä tuottaneita kumppaniehdokkaita. Mut jos kovasti siitä omasta bobistaan tykkää, niin sitten varmaan pystyy kärsimään nekin muutaman päivät kun lapsi on läsnä. Mieti sitten vielä tätä mun tilannetta, kun lapsi perkele on AINA läsnä, eikä vain esim. joka toinen viikonloppu. En yhtään hämmästelis vaikkei mun luona haluis ikinä kukaan tulla käymään.
Sun kohdalla ajattelisin vain tyytyväisenä, että onneksi kaikkien ei todellakaan tarvitse lisääntyä. Nauti siis täysillä etuoikeutetusta asemastasi ja yritä sietää lasta, koska se on kuitenkin syytön yhtään mihinkään. Kyllä se siitä kasvaa ja sitten se ei enää olekaan lapsi, vaan kaikin puolin mukava ihminen (ihan ku lapset ei olis ihmisiä).
Ohhoh, nyt minut on käsitetty ihan väärin!
Maria, minä en todellakaan kärsi tai inhoa lasta! Enkä joudu sietämään mitään! Minua lähinnä kiinnostaa kuulla muitten ihmisten kokemuksista, ehkä niistä oppii jotain!
Olen ihan järkyttynyt jos postaukseni ymmärretään väärin, en kai osannut ilmaista itseäni, pitää korjata kunhan ehdin.
Edellisistä kommenteista tuli mieleen, että ei se sen kummempaa ole aina kokonaisena äitinäkään (vaikka olisikin ihan sirpaleina). On vaan pakko jaksaa.
Varsinkin kun on enemmän kuin kokonainen äiti, kun on oikeastaan isä samalla. Se, jota partneria etsivien miesten ei kannata edes huomata.
Elämä on kärsimystä ja kärsimys loppuu elämänjanon sammuessa, vai miten se meni? Kannattaa korkata punaviini. *slurps*
Mutta äitipuolena olemisesta en tiedä mitään. Itse olisin aikoinani ollut ihan mielelläni äitipuoli, en vaan sitä pestiä saanut.
Kunhan tässä lässytän. *menee jo*
Sen verran tarkennusta, että inhosin tilannetta, en lasta. Ja tilanne pääsi välillä niin pahaksi, että murhia olisi tehnyt mieli tehdä siellä täällä. Ärsyttävä se kakara osasi olla, mutta osasi olla mukavakin. Enimmäkseen koin vaan tilanteen keinotekoiseksi.
mä taas komppaan tota mariaa. en juurikaan perusta ihmisen pennuista, paitsi tietenkin omastani, mutta siitäkin hillitysti, ilman mitään ylitsevuotavaa hoivaviettikäyttäytymistä. en ole vähääkään kiinnostunut Koiraan lapsista tai halua viettää aikaani niiden kanssa. vaikka mulla on omakin penska, ei se tee ihmistä yhtään se lapsirakkaammaksi. korkeintaan se helpottaa sietämistä. tämän vuoksi suurinpiirtein asun viikonloput hevosten kanssa tallissa, ettei tarttis leikkiä jotain pahaa äitipuolta ihmisille, jotka ovat täysin yhdentekeviä tai vaihtoehtoisesti hermoja raastavan ärsyttäviä. odotan vaan, että kasvavat aikuisiksi ja poistuvat takavasemmalle mun elämästä.
Mää kyllä tykkään Ton lapsista ja toivon, että nekin tykkäis musta. Ihan mielelläni vietän aikaa niiden kans, mutta onhan se joskus vähän semmoista hämillistä puolin ja toisin. Jännäksi menee... :-) Jotenkin on vaikeeta ehkä löytää semmoinen rooli, että ei ole äiti mutta ei ole kaverikaan, että on kumminkin vastuullinen aikuinen, jolla on painava sana sanottavana ja jota pitäis kyllä uskoo ihan nätisti mutta jolle saa tarpeen tullen myös marista ja kiukutella. Että semmoinen olis tosiaan sitten äitipuoli vissiin. Voi jestas.
Ai niin, en määkään lapsista yleisesti ja universaalisti tykkää sen paremmin kuin vanhuksista, eläimistä, kirjoista, autoista tai yrttimausteistakaan.
Anteeksi, mutta pitää tuohon viimeiseen vielä lisätä:
-- ja kuka muka tykkää? En usko, älköön juksatko!
Ei sun kirjoituksesta nyt varsinaisesti sitä käsitystä saanut, että sitä lasta jotenkin inhoaisit. Mä vaan jotenkin taas vedin asiat tapani mukaan äärimmäisyyteen. Ei ollut tarkoitus, anteeksi.
Ohari kirjoitti just siitä mitä mietin ja mihin yritin pyrkiä. Että miten oppia/olla vaan paremmin lapsen kanssa. Ja missä usein tunnen itseni niin typeräksi, ovat juuri nuo "sääntö" asiat. Että mitä saa lapselle sanoa, mitä ei. Ja jos äidin, isän ja minun arvot ovat erilaisia, niin mitä pitää kunnioittaa erityisesti ja missä voi ilmaista omia näkemyksiään. Ja nämä asiathan sovitaan omassa kodissa yhdessä aikuisetn kesken, minua kiinnostaisi kuulla miten muilla on. Mikä aiheuttaa hankaluuksia ja mikä ei!
Ja se että toisten lapset eivät aina viehetä, on kai ihan normaalia, hiukka kun nuo yrttimausteiden makuerot.
Se kun on loppujen lopuksi ihan jokaisen oma asia, että tykkääkö henkilöistä vai ei. Senhän voi sitten vaikka kirjoittaa blogiin, pääasia on se, että miten tulee tilanteen kanssa toimeen ja tekee siitä parhaimman! Tähän haluaisin vinkkejä.
Kovin vaikeaa kun kavereilla ei melkein kellään ole lapsia ja kaikki "inhoavat" lapsia. Ei siitä saa mitään konkreettista ideaa. Valitettavasti!
Jos joku tietää blogin, missä kirjoitetaan rakentavasti aiheesta, niin lukisin mielelläni.
No, mähän en oo äitipuoli, mutta kirjoitan nyt muutaman sanasen.
Mä ajattelisin tän asian niin, että sä oot ennen kaikkea Bobin puolisko etkä äitipuoli. Elikä sä voit luoda siihen lapseen ihan omanlaisesi suhteen. Sulla ei ole mitään äidin velvollisuuksia eikä oikeuksia. Se lapsi on vaan sulle tärkeän ihmisen rakas ihminen. Siispä siihen ihmiseen pitää suhtautua (jos ei satu luonnostaan tykkäämään) niin kuin suhtautuisi Bobin äitiin tai siskoon, mutta ottaen huomioon että kyseessä on lapsi.
Sun Bob-pakettiin kuuluu tämä lapsi, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Parasta tietysti olisi jos sun ja lapsen kemiat kävisivät luontojaan yhteen. Jos näin ei ole, niin sitten vaan mahdollisimman kohteliaat välit. Ja jos tyypin kanssa ei tule toimeen, niin sitten omia juttuja vaan toimittamaan silloin, kun laps on vierailulla. Voi olla hyväkin, että isä ja lapsi saavat olla joskus kahden?
Tärkeää on myös se, että Bobin kanssa sovittuna säännöt esim. lapsen käytöstavat, kuka ottaa vastuun lapsen ojentamisesta, jos kiukuttelu yltyy mahdottomuuksiin jne. Yhteisistä säännöistä sopiminen ehkäisee monta ongelmatilannetta jo etukäteen.
Sori, jos tulin melskaamaan vaikken äitipuoli olekaan (enkä koskaan haluaisi ollakaan, en siis yrittää olla ÄITI enkä edes äidinpuolikas vaan jotain ihan muuta). Mua vaan kiinnostaa nää asiat. Ihmissuhteet. Sillä siitähän tässäkin on kysymys. Teitä on kolme ihmistä linkittynä toisiinne... kaksi aikuista ja yksi lapsi, ja joskus se kolmaskin kasvaa aikuiseksi ja siinä vaiheessa olisi mukavaa, jos perustukset kaveruudelle olisi luotu jo alkumetreillä.:)
Kiits Ruu. Just näinhän se menee. Ja minähän kirjoitin että NS. äitipuoli.
Kiva kun tulit tänne melskaamaan, puhut just asiaa ja olen niin samaa mieltä.
Koen kuitenkin usein olevani surkea bobin puolisko lapsen kannalta. Mutta nyt ollaankin tästä viime päivät paljon puhuttu ja en kuulemma olekaan niin surkea kuin kuvittelin. Kai mulla on jotkut ihme odotukset, että mun pitäisi olla joku super yli-ihminen, aina reipas, iloinen ja samaan aikaan pedagogi, mitä en muuten ole eikä kai tarviikkaan olla!
Asia vaivaa silti välillä. Saas nähdä mihin kaikki kehittyy.
Joo, jujuhan on siinä, että sun ei todellakaan tarvii olla muuta kuin sinä. :)
Hyvä kun et pahastunut melskaamisestani, mulla on kyky tunkea nenäni joka paikkaan ihan pyytämättä!:) -ruu
No mä voin nyt avautua. Ensimmäinen paikka, jossa koen, että avautuminen sallitaan siten, että voin vaan kertoa miten mulla menee. Olen naimisissa neljän lapsen isän kanssa. Lapset on ihan kivoja, muistuttavat paljon äitiään ja paljon isäänsä. Vaikeaa on... enenevässä määrin. Kaksi lasta asuu meillä ja kaksi äitinsä kanssa. Kaikilla lapsilla on siis sama äiti. Tilanne on alusta saakka ollut sellainen, että lapset ovat olleet mielellään meidän kanssa ja olen jopa onnistunut tappelemaan lasten kanssa. Se nyt lähinnä kertoo välittämisen tasosta. Että välitetään toisistamme, kun uskalletaan sanoa reilusti.
Yleensä lapsen tuloon voi valmistautua, kestäähän se odotus sentään 9 kk. Mutta minäpä sain kerralla 4 lapsipuolta ja rooliodotukset ovat raskain taakka. Mitä minulta odotetaan?! Kaikkein eniten mua rassa se, että lapsilla ei ole sääntöjä äidin kanssa tai on sellaiset säännöt, että äiti tekee ja hoitaa lasten eteen kaiken ja meillä joutuu sitten jopa siivoamaan omat huoneet ym. Raskainta on aina se, kun lapset tulevat äitinsä luota ja asettuvat pöydän ääreen odottamaan, että ruoka lentää jääkaapista suuhun. Olemme yrittäneet keskustella siitä, että on lastenkin etu oppia omatoimisiksi, mutta äidin mielestä hänen oma toimintatapansa on erittäin hyväksi havaittu. Mieheni ex-anoppi ei voinut koskaan hyväksyä lasten isää, koska hänen kotonaan ei arvostettu miestä. Miehet olivat vätyksiä ja surkimuksia. Siten oppi siirtyy seuraaville ja taas seuraaville. Äiti siis kasvattaa lapsensa siten, että äiti on tärkein ja isää ei tarvita kuin rahan pyytämiseen.
Haasteita siis on. Kaipaan paljon kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa. Sitä on todella vähän. Lapset halauaisivat olla meidän kanssa paljon ja tuntuu pahalta pakottaa heitä äitinsä luokse. Joskus on kuitenkin pakko.
Ei niitä ole helppo rakastaa. Pidän mieheni lapsista, mutten rakasta. Paitsi pienintä, jonka kanssa meillä on ihan omat jutut.
Olisi paljon lisää asiaa, mutta tässä tällä kertaa. Kiitos, että sain avautua.
pikkupikku
Tervehdys Pikkupikku. Huh 4 lasta! Aikamoista totuttelua sinulla. Toi on just hankalaa, kun on eri säännöt eri kodeissa.
Meillä on nyt muuttunut paljon paremmaksi, pitäiskin blogata aiheesta taasen. Kaikkea hyvää sinulle, toivottavasti voitte jutella avoimesti koko tilanteesta ja löytää jostain enemmän sitä kahdenkeskistä aikaa.
Lähetä kommentti