Annoin sormen ja kohta viedään koko käsi...

...tai jotain sinnepäin, mutta ei nyt kuitenkaan mitään kauhean dramaattista, vaikkakin vähän...

Rakkaat lukijat, minulla on todella typerä ongelma.

Pidempiaikaiset lukijat varmaankin muistavat, kuinka viime vuonna etsimme asuntoa. Etsimme 4h+keittiötä, koska halusimme yhteisen makuuhuoneen, olohuoneen sekä minulle työhuoneen. Se neljäs huone on Bobin tyttären Blondien huone. Työhuoneella tarkoitimme aina minun huonettani. Sillä minun huoneella taas tarkoitettiin sitä, että minulla on paikka kirjoilleni, kirjoituspöydälle ja oma paikka, missä voin olla rauhassa. Sulkea oven ja puhua maratoonipuheluita Suomeen, blogata, kirjoitella omia juttujani tai viettää taiteilijaelämääni yksin, ilman lasta, lapsen kavereita tai Bobin jatkuvaa musiikintekemistä tai kitaran ääntä. Olohuone on aina ollut eräänlainen Bobin huone. En ole ikinä kommentoinut sanallakaan hänen kaaostaan siellä. Ja koska minullahan ei edellenkään ole lasta, en ole semmoista ikinä halunnutkaan ja siksi päädyimme siihen ratkaisuun, että on kaikkien kannalta parempi, että minulla on oma mesta.

Istun juuri nyt täällä omassa huoneessani, mikä ei enää tunnu kovin omalta. Kaikki alkoi siitä, että Bob halusi jonkun nurkkauksen eräälle pöydälle musiikintekoa varten. Ehdotin olohuonetta, siellä on nimittäin tilaa. Hän kuitenkin oli sitä mieltä, että parempi ottaa vierassänky minun huoneesta alias työhuoneesta pois ja laittaa pöytä siihen. Tein kauhean virheen ja sanoin että miten haluat, pääasia että olet siihen tyytyväinen.

Nyt täällä on sängyn tilalla iso kauhea pöytä täynnä johtoja, jotain musakoneita, läppärikrääsää, soittimia, seisovia mikkejä ja niitä johtoja on maassa joka vitun paikassa. Sähköpiano, isoja boxeja ja laatikoittain jostain ilmestyneitä muovilaatikoita täynnä jotain mac/joku tietokone musiikkilaitteita. (Milloin musiikin soittamisesta tuli muuten tämmöistä?)
Bonuksena kotiin tullessani huoneeni pöydän ääressä istui Blondie tekemässä läksyjä. Koko, saanen huomauttaa, MINUN huoneeni lattia on juuri nyt täynnä lasten huppareita, askartelukrääsää, koulureppu, saappaat, leikkaa-liimaa arkkeja ja jotain musikkikaupan laatikoita.

En oikein tiedä mitä ajatella. Olen jotenkin kauhean surullinen ja ajattelen, että minulta on viety huoneeni pois. Mitä teen?

A) En nyt ensin sano mitään, tarkkailen asian kehittymistä, ehkä huoneessani on semoinen uutuudenviehetys. Odotan pari viikkoa ja katson mihin suuntaan homma etenee. Rauhoitun ensin ja mietin asiaa siis myöhemmin.

B) Sanon myöhemmin Blondien mentyä nukkumaan omaan huoneeseensa (Huom! Hänellä on HÄNEN OMASSA huoneessaan myös kirjoituspöytä!) Bobille, että asia vaivaa minua. Täytyy kuitenkin varoa, etten loukkaa häntä. Onhan hänelläkin oikeus tähän huoneeseen, vaikkakin jo ennen muuttoa sovittiin, että se tulee olemaan minun huoneeni. Tottakai hän sitä myös käyttää, mutta siellä ei loju musakamaa.

C) Jatkan täällä johtojen keskellä nysväämistä apaattisena ja koen tauotta, että minulta on viety jotain pois. Poltan niin paljon tupakkaa, että jos he haluavat tänne sisään, heidän pitää ensin leikata saksilla ilmaan tilaa.

D) Vedän kauheat kilarit ja heitän roinat täältä pois.

Ymmärtääkö kukaan minua? Vaihtoehdot C ja D kannattaa varmaankin unohtaa. Koen tämän asian jotenkin kauheana, se on tietenkin selvää, että koska minä en ole lapsen äiti, enkä kenenkään muunkaan, ja minulla on projekteja mihin tarvitsen rauhaa, niin haluan säilyttää tässä yhdessä omasa huoneessani oman elämäni. Kaikkea ei tarvitse jakaa ja minua ei ole luotu jonkun uusperheen positiiviseksi kivaksi naiseksi, kuka yhtäkkiä jakaa koko elämänsä kaikkien kanssa. Minähän olen minä, enkä ole muistaakseni vielä koskaan elänyt ilman omaa huonettani. Ja nyt niitä musalaitteita ja johtoja on olohuoneessa sekä täällä! Eli minusta tuntuu, ettei minulla ole enää mitään paikkaa ilman niitä.
Voisitteko kommentoida jotain kiitos, en oikein tiedä mitä tehdä. Olenko itsekäs kun haluan yhden paikan missä ei ole tuota inhoamaani kamaa?

(Niin ja tiedän, että monet perheet asuvat paljon pienemmissä asunnossa, mutta minä en ole semmoista elämää ikinä halunnut ja siksi tämä ongelma. En siis halua lesoilla tällä traagisella tilaongelmallani, koska ilman tätä huonetta olisin voinut jäädä asumaan vanhaan omaan asuntooni)