Parisen havaintoa muuten niin tyhjässä päässä

Nyt kun bloggaaminen ei huvita ja koko blogistan tuntuu ihan tylsältä, niin pakotan itseni kirjoittamaan pari sanaa. Meinasin kirjoittaa, että en tiedä mistä tylsyys johtuu, mutta tiedänpäs. Blogimaailma on muuttunut ja minä kaipaan sitä entisaikojen höpinää ja erityisesti kaikkia niitä bloggaajia jotka luultavasti tuntevat samoin kuin minä nyt. Toisekseen tuntuu siltä, että kaikki kiva, se mikä ennen oli keskustelua kommenttilaatikoissa, on muuttanut facebookkiin ja siellä minä en ole. Se tuntuu niin aikaavievältä, hankalalta ja toisekseen, enhän minä nyt ikinä voi keksiä että millä nimellä siellä pitäisi olla.

Kärsin (no onpa vahva sana) myös siitä, että suomenkieli tuntuu joka kuukausi ja vuosi vaikeammalta. Käväisin tässä pikaisesti Helsingissä reilun vuoden käymättömyyden jälkeen ja huomasin selvästi, että puhumiseni on vaikeutunut. En löydä sanoja ja sönkötän sanoja etsien. Kuullostan sellaiselta urpelilta kuka oli vuoden jenkeissä ja palasi Suomeen eikä enää osannut äidinkieltään. Tiedättekö niitä, ketkä tilasivat Carrolsista Big Carolinan sijaan Big Carolainan. En myöskään osaa saksaa, englantia, ruotsia enkä ranskaakaan kunnolla. Kaikki sitä samaa änkytystä. Ottaa aivoon.

Suomessa oli kuitenkin kiireestä ja sönkötyksestäni huolimatta mukavaa. Tein pari havaintoa entisestä kotikaupungistani.

- Autot eivät pysähdy ennen suojatietä. Tuntui jopa siltä, että minun pitäisi väistää autoja. Voiko olla että laki on Suomessa erilainen ja jalankulkijan pitää odottaa niin kauan kunnes autoja ei enää tule, sitten vasta saa ylittää? Minulla on tapana ylittää tie ennen autoa ja olen täällä Kölnissä tottunut siihen että autot pysähtyvät automaattisesti eivätkä meinaa ajaa yli.

- Helsinkiläiset ovat liikunnallista porukkaa, ainakin sunnuntaisin. Ihan keskustaa myöten ihmisiä ulkoiluvaatteissa. Tälläiseen en ole tottunut. Ajattelin että ostaisimmeko Bobin kanssa ulkoiluvaatteet ja vetäisimme ne sunnuntaina päällemme. Tämä kuullostaa kivalta. Sitten meillä olisi punaiset posket kuten niillä kaikilla reippailla Helsinkiläisillä.

- Ruokakauppojen hinnat ovat nousseet niin paljon että en pysy mukana. Ostin S-Marketista kalatiskiltä puoli kiloa graavattua lohta ja se maksoi noin 17€. Tienataanko Suomessa enemmän?

- Ihmiset ovat todella ystävällisiä liikkeissä (Tämän huomion tein viimeksikin). Erityisesti tällä matkalla ilahdutti käydä Yliopiston Apteekissa Mannerheimintiellä siinä Forumia vastapäätä. Myös ravintola Sea Horsessa on ihana henkilökunta, kuten aina. Indiskassa soittelivat jopa Forumista Kampin liikkeeseen ilman että jouduin pyytämään.

- Helsingissä ei näy kodittomia kaduilla, ei punkkareita kerjäämässä, ei koiria vapaana juoksemassa, ei roskia saatikaan suurempaa jätettä kaduilla, ei graffitteja melkein missään. Tajuttoman hyvinvoivan ja puhtaan näköistä. Missä ovat kaikki kodittomat ja rahattomat kaikkien apujen ulkopuolelle jääneet ihmiset?

- Monet suomalaiset puhuvat vähän eivätkä tule helposti lähelle. Siinä ei ole mitään uutta eikä todellakaan mitään huonoa. Se vaan aina minua jaksaa kuitenkin kummastuttaa. Tunnen itseni kauhean puheliaaksi, lähelle ryysääväksi, ylisosiaaliseksi sekä liian pröystäileväksi, koska en osaa olla niin vaatimaton kuin monet suomalaiset. Tämä, kuten ei mikään muukaan tässä merkinnässä, ole kuitenkaan mikä yleistys. Joskus oikein luulen että seurani ei ole kaivattua, kunnes tajuan, että onpas, se vaan näytetään hillitymmin, eri tavalla kuin mihin olen tottunut, ja se on oikeastaan erittäin mukavaa, kun sen vaan ymmärtää.

- Ei teititellä tai muutenkaan puhella mitään kohteliaisuuksia. Vaikea tilanne, koska olen tottunut sanomaan Hyvää päivää, olisiko teillä lihapasteijoita, olkaa hyvät, kiitoksia, hyvää päivänjatkoa. Helsingissä sanoivat että joo tos olis noit pasteijoit. kiitti heippa.
Sitä tuntee itsensä tyhmäksi. Että menin sitten tuotakin tyttöä vahingossa melkein rouvittelemaan. Hyvällä tarkoitin!

Muita huomioita en nyt muista. Olihan niitä vaikka kuinka. Unohdin vaan kirjata muistikirjaani, niin lonkeron himoissani kai olin.

Raitiovaunussa oli ongelmaa kun kuljettava hermostui kun olin unohtanut KERTALIPPU sanan. (Taon sen nyt päähäni! Kertalippu kertalippu kertalippu) Minä typerys menin raitiovaunun kuljettajalle sanomaan että päivää, saisinko matkalipun kiitos. Että mikä lippu hän vastasi. No semmoinen tavallinen lippu sanoin. Kuski piti kauhean vihaisen puheen siitä että on kertalippua, kaupungin sisäistä, seutulippua, päivälippua ties mitä. Taas jouduin häpeämään. Olisihan tämä nyt pitänyt tietää. Tavallinen lippu tsiisus.

Ehdin sukulaisvierailujen välissä tavata muutaman bloggaajan. Ennestään tapaamani Marinadi, Rappiotäti ja Kervo (minne Kerawa blogi on kadonnut?) kutsuivat Kervolle kylään. Sain nähdä Pentele bändin loistavan ukulele keikan, yleisössä olivat lisäkseni Minh, Annareetta ja Mitvit. Oli ihanan rauhallinen ilta mukavassa seurassa. Ruokakin oli maittavaa, Kervo on hyvä salaatin tekijä ja Mari teki maittavaa ryynirieskaa munavoilla. Aika huippua millaisia sydämellisiä tyyppejä blogeista löytyy.
(Annareetalla on muuten maailman hauskin nauru)

Kerkesin myös ystävättereni syntymäpäiville tapaamaan koko Helsingin klaania sekä mummolaan. Hiihdin järven jäällä ja sain hirvenlihaa syödäkseni.

Parasta reissuissa, pitkissä ja lyhyissä, on kuitenkin aina kotiinpaluu. Tähän loppui nyt tämä postaus minkä pakotin itseni ylös kirjaamaan. Voi olla että pidän pientä taukoa tai olen täällä taas huomenna ihan suunapäänä. Sitä kun ei koskaan voi tietää.

(Ylihuomenna on maaliskuu, eli ihan just on kevät!! Tänne on jo ilmestynyt lumikelloja nurmikoille!!)