Miksi aina levoton?
En edes muista kuinka usein olen pakannut kamani ja häipynyt. Ei aina tarvitse häipyä kauas, semmoinen häipymisen fiilis on jo riittänyt. Irtisanoo kämpän tosta vaan ja sitten tulee se ihana olotila, että nyt kun olen irtisanonut kämpän, jotain tapahtuu. Että saas nähdä mitä, mutta ainakin pitää nyt ensin miettiä että mitä seuraavaksi. Jos ei mitään keksi, niin lähtee vaikka jonkun kivan pojan mukaan, ihan minne vaan, pääasia että jotain tapahtuu.
Olen tänään tutkinut lentoja sinne ja tänne, mutta en ole buukannut mitään. Olen tutkinut ebayn busseja. Tuossa bussissa voisin asua ja mennä ihan minne vaan. En ole ostanut mitään.
Hieno oivallus on se, kun sitä tajuaa, juuri sillä samaisella hetkellä, ettei tarvitse välttämättä lähteä mihinkään. Että kun katsoo peiliin ja taas kerran muistaa, että HALOO! minä olen minä, ja übrigens, voin tehdä ihan mitä vain. Kaikki ovet ovat auki. Eihän niitä kukaan voi sulkea, paitsi minä itse.
Muistan ihan tarkalleen miten seisoin lapsena rannassa ja tuijotin mustaa merta, ajattelin että tuosta tuonne, siellä on Tallinna, jos oikein päätään Suokissa venytti, saattoi jopa onnella nähdä Tallinnan valot. Hiukan enemmän oikealle ja siinähän on jo Hampuri. Vesireitit ovat parhaita reittejä, tuostahan pääsee vaikka New Yorkiin tai Kap Kaupunkiin. Tuosta vaan tuonne!
Ja kaikista maailman paikoista, missä vesi on turkoosia, missä voisi halailla muurahaiskarhuvauvoja ketkä ovat orpoja, olen päätynyt tähän sateiseen kaupunkiin.
Tätä täytyy nyt hiukan miettiä.
Katapultti julkaisua kirjoittaa Kuulantyöntäjänne
Sinetti
Kunniakirjat, Diplomit, Pokaalit
5 kommenttia:
Tralalaa, ymmärrän tunteesi paremmin kuin hyvin. Menossa olemisen tunne, että on ihan irrallaan, on melkein kuin huume. Onneksi sitä voi ihminen tosiaan toteuttaa järkevissäkin mittakaavoissa, niin ettei välittömästi tarvitse irtisanoutua ihan kaikesta. Tällee vanhemmiten sitä osaa nauttia irtolaisuudesta ihan vaan kaupungin pussissa istuessa ja ulos tuijottaessa. Jos oikein rebeliksi heittäytyy, saattaa ajella parinkin pysäkin ohi (ja kiroilla sitten vasta jälkeenpäin sitäkin kapinallista neroutta, jonka vuoksi joutuu raahaamaan sateessa kotiin 10 kg:n kauppakasseja tai muuta vast. ties mistä.)
Aina silloin talloin mieleen tulee se tien kutsu. Etta jos vaan pakkaisi rinkan ja menisi pois.
Katselee kartasta kaukaista paikkaa ja miettii menisiko tuota kautta vai tata (tietysti pitaen mielessa etta tarvittaessa se suunnitelma muutetaan jos silta tuntuu). Levottomuus.
Joka paiva ma aamusta iltahan kayn kuin oottaen ihmetta vain...
Täällä täti taas samaistuu.
Olen juureton, pentuna siellä sun täällä, maalla ja kaupungissa,- ja englannissa.
Nyt on eka kertaa Koti.
Mutta ei se estä ettenkö miettisi milloin raaskisi myydä Talon.
Tapahtuu n.15v päästä kun on saatu vähän lainaa maksettua ja ukko komistanut torppaa.
Sitten mennää sinne pippurin luo.
Tai johki.
Tai jotain.
miu mau - cista
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä selvemmin tajuaa ettei se irrallaan olemisen tunne (kun jättää jotain taakseen ja maailma on edessä avoin) ole kuitenkaan kaikkein tärkkeintä. Tärkeintä on tieto siitä, että sen voi tehdä jos haluaa. Ehkä ihmisen elinkaari menee just näin. Että ekaksi on riippuvuus muista, sitten iraallaan oleminen, sitten keski-iässä riittää tunne mahdollisuudesta irrallaan olemiseen, ja vanhuudessa palaa riippuvuuteen.
Hei, mullahan on tossa teoria:)
Ohari juuri tuollaista rebeliyttä mäkin harrastan. Piti esim. tuossa yhtenä päivänä mennä joogaan, niin enpäs mennytkään, vaan menin baariin! Ihjan käännyin siinä ovella ja ajattelin että ähäkutti, nyt mä repäsen! Se oli aika jännää!
HD Canis, kuullostaa ihanalta tuommoinen häipyminen. Mutta sitten jos alkaisi sataa ja tulisi nälkä, niin ottaisin varmaan bussin takaisin kodin lämpöön.
Hei Cista, hieno suunnitelma. Oletko miettinyt että mitäs jos sitten 15 vuoden päästä teitä ei huvitakkaan lähteä minnekkään? Sekin on vapauttavaa.
Meidän piti mennä pari viikkoa sitten kaverin häihin Mallorcalle, siellä oli kuulemma tosi hauskaa, mutta päätettiin Bobin kanssa spontaanisti että ei mennä. Sekin on ihan tajuttoman hienoa kun sitä muistaa, että hei munhan ei tartte mennä yhtään minnekkään! Ajattelin vaan että mua ei yksinkertaisesti huvita lentää minnekkään, vaan haluan istua mun lähiystävien kanssa kotona ja tehdä lihapasteijoita.
Moi Ruu. No just tota mä meinaan, se olo kun sitä tsiigaa vaikka peiliin ja muistaa, että itseasiassa sitä voi tehdä mitä haluaa! Mennä tai jäädä tai ihan vaan olla, just nyt näin.
Nyt en muuten halua mennä just yhtään minnekkään. Mun oma työhuone, missä odottelen viikonlopun alkua, on itseasiassa ihana kotoinen paikka. MUN paikka.
No ni ja takas töitten tekoon. Kävin täällä vaan huilaamassa.
Lähetä kommentti