Junamatkailusta

Berliinissä avattiin viime keväänä uusi, kuulemma Euroopan modernein, rautatieasema. En välttämättä halua edes tietää mitä pytinki maksoi. Ei se vähän ollut. Jokapapauksessa, ensi tapaamiseni uuden aseman kanssa oli heikohko, jäänyt myös ainoaksi. Käytän melkein aina idänpuoleista asemaa muutenkin.
Viime helluntaina nautin kylmästä kevätpäivästä eräässä puistossa Berliinissä. Oli vielä pari tuntia aikaa ennen kotiinpaluuta. Koska laukku oli jo mukana, päätin, että hyppäämme Kölnin junaan uudelta asemalta. Pitihän se lasikompleksi luonnossa nähdä. Voin kertoa, että kaunis se ei ole. Sisällä kaikki kiilsi uututtaan, mutta sitä tajusi, että parin vuoden päästä se näyttää, sanoisin, Kampinkeskukselta. Tähän matemaattinen vuosikaava + aikajana, ja saamme myöhemmäksi tulokseksi Pasilan aseman.

Olin laskelmoinut, että oli reilusti aikaa käydä pankkiautomaatilla ja ostaa juotavaa ja syötävää matkaevääksi. Olen aina jokapaikassa liian aikaisin, siksi myös tottunut odottelija. Matka Kölniin kestää ICE:llä noin viisi tuntia.
Astuin asemalle sisään ja löysin infopisteen. Kysyin lähintä pankkiautomaattia. Eivät tienneet. Etsin aika kauan, kunnes löysin pankin. Pankkiautomaatti oli suljettu. Kysyin pankista seuraavaa toimivaa automaattia. Koska tämä ei ollut oma pankkini, en voinut nostaa siellä käteistä. Vastaus oli, että asemalla on vain yksi automaatti, voisin kävellä tai mennä junalla Döberitzer Straßelle. Siellä olisi automaatti. Ahaa. Juna lähtisi vartin päästä. Mahdotonta, en ikinä ehtisi. Hienosti suunniteltu. Kioskilla ei tietenkään voinut maksaa kortilla. Aikaa oli kulunut liikaa, en ehtisi kauppaan.
Minun oli pakko miettä, että mitäs jos olisin vaikka kiinalainen vanha rouva, ensimmäistä kertaa Euroopassa. Se olisi ikävää, mistä vanha kiinalainen täti löytäisi Döberitzer Strasselle? Eikä se infotiskin nuija puhuisi tietenkään englantia, tosin ei varmaan kiinalainenkaan. No mutta kuitenkin. Ymmärrätte mitä tarkoitan.

Ajattelin, että ei voi mitään, onhan hienossa, erittäin kalliissa junassa ravintolavaunu. En kuole nestehukkaan. Kysyin junassa kondyktööriltä, että missä suunnassa ravintolavaunu on. Ei ole. Tiedustelin sitten, että tuleeko sellainen kärry kenties myymään minulle juomaa. Ei tule. Tämä on erikois ICE juna, kerran viikossa liikennöi juomaton juna Berliinistä Kölniin.
Hannoverin kohdalla kuivahko juna meni rikki. Suuni oli tässä vaiheessa kuin autiomaa. Oli aika ikävää istua kahdeksan tuntia junassa janoisena. No, onhan sitä pahempaakin.

Viime Torstaina Berliinin päärautatieaseman katosta hajosi osia myrskyssä. Koko paikka suljettiin. Infopiste myös. Deutsche Bahnin palvelunumero on maksullinen. Harvemmin kukaan edes vastaa.
Viikonloppuna se suljettiin uudestaan. Nyt kuulemma on taas auki. Saa nähdä kuinka kauan, nythän sataa lunta.
Hienosti rakennettu. Hut ab, liebe Deutsche Bahn.

Tästä tulee mieleeni, kun saavuin vuonna -98 laivalla Helsingistä Travemündiin. Jatkoin siitä matkaa Hannoveriin junalla. Sinä päivänä oli kamala Escheden junaonnettomuus Cellessä. Onneksi en ollut siinä junassa, mutta heti seuraavassa. Matkani kesti tunteja odotettua kauemmin. Se oli hirveä turma.

Vuonna 2002 matkasin taas kerran Berliinistä Kölniin. Bielefeldin kohdalla juna hajosi. Junassa istuttiin tunteja. Matka jatkui bussilla Münsterin asemalle, missä odotettiin kauan. Kioski oli kiinni. Pankkiautomaattia siellä ei olisi ollutkaan. Kölnissä sain taksikupongin, että pääsin kolmelta yöllä kotiin. Vielen dank. Kuponki ei kelvannut taksissa.

Vuonna 2004 matkustin junalla Mannheimista Kölniin. Raiteella oli auto, juna sai siitä ajoissa tiedon, eli mitään onnettomuutta ei ehtinyt tapahtua. Juna joutui kuitenkin peruuttamaan pitkän matkan, koska poliisi tutki paikkaa, missä auto oli. Sitten tuli lumimyrsky ja saimme ilmaiseksi teetä. Se oli palvelua!

Eräänä sunnuntai-iltana viime talvena, minun piti lähteä Blancan luota takaisin kotiin. Olimme kummatkin aika raunioituneita viikonlopun jäljiltä ja ainoa ajatus oli, että pakko kestää vielä pari tuntia junassa, sitten pääsee omaan sänkyyn nukkumaan. Blanca heitti minut Amsterdamin asemalle. Juna saapui ajoissa. Pääsin Saksan puolelle, kun yhtäkkiä juna jarrutti niin, että kaikki lentelivät ympäriinsä. Minuun ei onneksi sattunut. Istuin junassa kolme tuntia, kukaan ei kuuluttanut ensin mitään. Musiikinkuuntelulaitteen patterit olivat loppuneet. Samoin tupakat. Ahdisti.
Sitten ilmoitettiin, että juna on rikki. Vielä uudet pari tuntia odottelua, onneksi ravintolavaunu oli auki, sain juotavaa.
Ja sitten alkoi tapahtua. EVAKUOINTI! Palomies auttoi minut ja laukkuni ulos junasta, kiipesin jotain lankkua pitkin toiseen junaan, mikä kuljetti meidät jollekkin asemalle. Siellä onneksi tapasin mukavan unkarilaisen naisen, jolla oli tupakkaa ja kestimme kaikki loput odottelut ja junien vaihdot yhdessä. Oluen voimalla.
Kaiken tämän syy oli, että joku onneton hyypiö oli keksinyt laittaa junaraiteelle metalliesteen. Oli oikein porannut sen kiinni. Onneksi juna ajoi lumisateen takia normaalia hitaammin tuolla suoralla ja ehti jarruttaa. En ymmärrä miten ne sen näkivät. Ehkä niillä on joku erikois turvallisuuslaite. En tiedä. Pääsimme uutisiin. Onneksi eivät kysyneet minulta mitään. Näytin ihan sekopäiseltä suomalaiselta.

Viime kesänä olin Suomessa. Taas kerran täysin umpiväsyneenä tai jotain sinnepäin. Olin Pendolinossa matkalla Turusta Uuden Musiikin Festareilta takaisin Helsinkiin. Sattumalta ystävät Kölnistä soittivat kännykkääni. Missä sä oot? Istun junassa jossain Salon kohdalla. Ilmastointi on hajonnut, myös juna.
Kuulen miten kaveri puhelimessa sanoo muille, no se istuu junassa. Taustalta kuuluu aijaa. Sepäs erikoista.

Ostin juuri junalipun ensi viikon perjantaiksi. Matkustan taas Deutsche Bahnin ICE junalla Blancan luokse. Bob sanoi tulevansa seuraavana päivänä perässä autolla. Kuulemma parempi. Päästään sitten sunnuntaina takaisin kotiin. Inhimilliseen aikaankin.