Hän säästelee punajuuriviipaleita

Tulin juuri kaupasta kotiin ja olen ihan häpeissäni. Tiedättekö sen omituisen häpeän, mihin ei ole mitään syytä?

Lähdin vielä ihan ylväänä ihmisenä töistä kotiin, matka meni aika hyvin, pääsin sitten tänne keskustaan ja menin tuohon viereiseen ruokakauppaan.
Minulla oli tasan 15 euroa rahaa. Sitä aloin hävetä jo junassa. Katsokaas se on ihan normaalia, että opiskelijoilla, työttömillä, lapsiperheillä, vähän tienaavilla, velkaisilla jne. ovat rahat kuun lopussa loppu, mutta jos ihan ookoo tienaava lapseton nainen, kuka raataa vuosia vakituisessa työssä, ilman mitään erikoisia menoja, omaa 15 euroa kuun lopussa, se on holtitonta.

Laskin sitten että voin ostaa tupakkaa (!), ja saamme silti kunnon murkinaa. Jääkaapissa on eilen valmistamani valkosipuliperunavuoka. En sitten osannut päättää mitä sen kanssa söisi.
Minulla ei ollut kolikkoa, joten en ensin kaupassa saanut kärryjä ulos. Menin kassalle vaihtamaan rahaa. Kaikki tuijottivat ja aloin häpeämään. En todellakaan tiedä mitä!
Sitten menin kärryineni sisälle, ja en osannut päättää mitä ostan. Tajusin että ainakin haluan oluen. Sitten muistin Bobin sanat, että en saa aina ostaa olutta kioskilta, vaikka se sijaitsee ikkunani alla, ruokakaupassa on paljon halvempaa. Siellä oli olutta vaan kuuden pakkauksessa, nappasin sen.
Aika halpa muuten, kuusi puolen litran Beck’s olutta pantteineen 4,80. Kiskalla maksaisi yksi pullo 1,30.
Sitten aloin hävetä, koska kiertelin hyllyjen välissä päättämättömänä ja tönäisin vahingossa vanhempaa miestä ja taas pyytelin anteeksi. (No nyt ne luulee, että mää oon varas!)
Päätin ostaa tarjousjauhelihaa (1,80 €) ja tehdä jauhelihapihvejä. Kananmuna, korppujauho, sipuli ja kerma olisivat kotona. Ajattelin myös, että turha ostaa salaattia, avaan viimeisen etikkapunajuuriviipale purkin, mitä viime syksynä Blancan kanssa säilöimme. Sitten aloin hävetä, koska olen ilmeisesti ihminen, joka säästelee viimeistä etikkapunajuuripurkkiaan. Mietin, että tuleekohan niitä ensi syksynä tehtynä, kun säilöntä-leivonta-sienienkuivatus-sian palvaus-ystäväni asuu nyt Dubaissa.
Menköön, kerranhan täällä vaan eletään, nehän ovat vaan punajuuria!

Siinä minä olin, puoli tuntia myöhemmin kassalla jättiostoskärryineni, sisältönä paketti tarjousjauhelihaa ja sikspäkki.
Aloin hikoilla ja kaikki tuijottivat, nyt tietenkin ymmärrän, ettei kukaan tuijottanut, mutta sillä hetkellä tuntui pahasti siltä! Edessä oli vanha mies, hän huomasi, että jugurtti, mitä oli maksamassa, oli hajonnut.
Ilmoitin ääneen, että haen uuden. Ja sitten se tapahtui, kaikista kamalin häpeä, minkä tuntevat vain pitkät hoikat ihmiset. (Minulla oli vielä korkosaappaat!!). Koikkelehdin kuin kirahvi, jotenkin liukastuin ja kaaduin. Koko kauppa tuijotti ja en meinannut saada raajojani kasaan.
Kuin sumussa hain jugurtin herralle. (Se oli se sama mitä tönäisin ikuisuuksia aikaisemmin kärryllä, yritin lohduttautua ajatuksella, että joku muukin luuhaa kaupassa kauan, mutta ei vanhuksia lasketa.)
Kassalla on tupakka-automaatti, mistä pitää painaa. Minun merkkini oli loppu, ja siinä sitten jono kasvoi kun myyjä kokeili eri sortteja ja laite vaan piippasi tyhjää. En enää kestänyt vaan ilmoitin, että ei tarvitse, ostan muualta. Sitten häpesin, että miksi sanoin noin.
Yritin koota itseni, otin reippaasti muovikassin sieltä liukuhihnan alta ja heitin sen hihnalle. Se lensi suoraa siihen viivakoodi lukijan päälle, ja meni edellisen asiakkaan ostoksiin ylimääräiseksi summaksi.
Myyjä soitti puhelimella, mikä siis raikaa koko kaupassa kovaäänisestä, kolleegalleen, joka hitaasti laahusti paikalle, käänteli avainta ja perui muovikassin hinnan. Kaikki tuijottivat, tässä vaiheessa muuten ihan oikeasti. Sitten yritin heittää asiasta vitsiä, mikä pahensi tilannetta, koska yhtäkkiä puhuinkin vain korisevalla äänellä siansaksaa.
Omasta maksamisestani minulla ei ole enää mitään mielikuvaa. Häpeäni oli jo ottanut ylivallan.

Kotiovella muistin puuttuvat tupakat. Menin kioskille. Samalla hetkellä kun ihana oman kioskini myyjä, kuka tuo minulle sämpylöitä asuntooni jos olen sairas, katsoi muovikassiini päin, ja näki sen läpinäkyvän muovin läpi sen tarjous kaljapaketin. En pystynyt katsomaan häntä silmiin. Olen petturi joka juoksee isojen kauppaketjujen kaljojen perässä.

Avasin nyt Beck’sin ja odotan, että josko häpeä ehkä häipyisi. Muuten alan kaivamaan maakuoppaa. Pitäisi kai tehdä niitä jauhelihapihvejä.
En oikeasi ymmärrä.

(Nyt jo olen huolissani, että mitäs sitten kun nuo tyhjät pullot pitää joskus viedä takaisin, en kehtaa viedä niitä kioskille, koska NE TIETÄVÄT hairahduksestani. Joudunko raahaamaan ne jonnekkin kauppaan? Tämä on kauheaa.)

Edit. Mä lohdutan itseäni tällä. En ole yksin.