Karsea hoppu

Viime yön uni olin kovin ahdistava.

Olin ensin työhuoneessani ja odotin erittäin tärkeitä master-nauhoja saapuviksi. Niitten piti lähteä sitten samantien matkaan tv-kanavalle, mikä sijaitsee toisella puolella kaupunkia. Kello oli jo viisi iltapäivällä ja olin huolestunut että ehdinkö kello kuudeksi katsomaan Saksan jalkapallopeliä.
Uudet työntekijät saapuivat, eikä heillä ollut nauhoja mukanaan. Kertoivat että ovat haudanneet kaikki nauhat puistoon maahan. Minä sitten ihan shokissa kysyn että mitä ja miksi ja miten?! Kuulemma heidän aikaisemmassa työpaikassaan tämä oli hyvä käytäntö, olivat nauhat ainakin hyvässä jemmassa. Aloin mennä paniikkiin ja kirosin mielessäni näitä urpoja ja ajattelin että TAAS kaikki olisi pitänyt tehdä itse. Yksi uusi työntekijä alkoi itkemään. En pystynyt lohduttamaan, niin uskomattoman typerä hän oli! He eivät myöskään enää muistaneet puiston nimeä. Katsoin työhuoneeni ikkunasta ulos ja tajusin olevani Helsingissä Laivurinkadulla, ihan meren puolella. Työpaikkamme rakennus lepäsi leikkipuiston päällä. Kesä oli kauneimmillaan, meri kimalteli auringossa. Huokaisin, että miksi tämä talo tähän on pitänyt rakentaa, mitä on tapahtunut leikkipuiston kärpässienelle, sehän oli sillä paikalla aina. Havahduin, että minun pitää pikaisesti löytää nauhat ja lähdin lapio kädessä juoksemaan ulos. Ensin ryntäilin Eiran huvilatalojen puolella ja löysin ruusupuutarhan, se oli uskomattoman kaunis ja epätodellinen, kuin sadusta. Yritin paniikissa etsiä jälkiä juuri kaivetusta kuopasta. Tajusin, että mahdollisuuteni löytää nauhat ovat erittäin pienet, ne nauhat voivat olla Kaivopuistossa, Ursinin kalliolla tai ties missä. Sitten muistin että uusien työntekijöiden vaatteet olivat märät, nauhojen on pakko olla haudattuna Harakkaan! Miten ehtisin Harakkaan ennen tv-lähetyksen alkua? Ryntäsin Kompassille mutta lauttaa ei näkynyt, vedin sitä lautantilauspuukepukkaa laiturilla ja yritin soittaa meripoliisille, mutta kukaan ei vastannut, lauttakaan ei tullut. Uiminen ei kannattaisi, nauhat kastuisivat ja missään ei ollut mitään järkeä. Olin suorittamassa aivan älytöntä etsintää.
Kännykkä piippasi tauotta. Soittaja oli Saksan suurin tv-kanava joka odotti kuumeisesti nauhoja. Tajusin kaiken menneen pieleen, menettäisin työni ja mikä kauheinta, en ehtisi kuudeksi katsomaan peliä. Ja muutenkin, miksi ihmeessä minä olin Helsingissä? Lähdin juoksemaan rannasta Neitsytpolkua kohti Venäjän suurlähetystöä ja tajusin illan pimenevän. Suljin kännykän ja käännyin Vuorimiehen kadulle. Olikin jo ihan pimeää. Katsahdin ympärilleni ja huomasin olevanikin Berliinissä Boxhagener Platzilla. Suuri vaatekaappini seisoi siinä keskellä katua. Avasin sen ihmetellen ja huomasin sen olevan täynnä kauniita Vivienne Westwood mekkoja. Kaikennäköisiä ihme röyhelöitä ja kummallisia tylppiä rokokoo-saappaita. Kummastelin asiaa ja totesin, että en saa raahattua isoa puukaappia kotiin, laitan sen lukkoon. Aloin sulkemaan sitä pyöränlukolla ja takaani tuli jatkuvasti keskiaikaisia kerjäläisiä ketkä yrittivät varastaa kaappini. Ahdistuin pahasti, lukko prakasi ja onneksi heräsin.




Itseasiassa uneni ovat melkein aina tämmöisiä. Muistan aina kaikki yksityiskohdat. Keskeisin aihe unissani on aina kaupunki. Kaupungit ja kadut sekoittuvat. Aika ankeaa, joka yö sama juttu. Tai onhan joskus vaihteluakin, nimittäin lentokenttä-myöhästys unet. Ne ovat pahimpia. Kauhean vaikeeta elämässä rentoutua, kun kaikki yöt on aina niin pirullinen kiire ja hoppu.

Kaikesta huolimatta, mukavaa viikonloppua rakkaat lukijat!