Viime yön unessa meidän piti muuttaa. Uusi asunto oli jo valmiina, jotenkin pakon edessä oli vaan mentävä uuteen kotiin. Avasimme Bobin kanssa uuden asunnon oven ja pillahdin itkuun. Asunto oli moderni ja täynnä "luksusta". Se oli valtava, keittiö kiilsi teräksen sävyissä, keskellä mielettömän isoa keittiötä oli pömpeli, mitä kodin messuilla kai kutsutaan lämpimästi kodin sydämeksi. Eli hella ja työtaso tuuletuspönikköineen olivat keskellä huonetta. Kaikki kiilsi kuin sisustuslehdessä ja lattia oli jotain hienoa materiaalia. Kylpyhuone oli kuin tv:ssä näkemistäni Dubai hotelli dokumenteista, hienoa marmoria ja pienia fengshui-henkisiä kiviä sun muita asetelmia. Kuljin valtaisin tyylikkään hallin läpi ja nousin pari porrasta ylemmäs kohti olohuonetta, sekin oli valtava, kuin Dallasiasta tai Dynastiasta, vain nykyajan henkeen sisustettu. Pitkä paljas puupöytä jonka yllä roikkui trendikäs lasi/muovi "kristalli"kruunu. Sohvapöytä oli matala, kulmasohva beige, matot uskomattoman beigejä, sellaisia kuin Ikeassa, mutta niitä todella kalliita, ja siellä olivat kaikki maailman tv-koti-teatteri-laitteet. Näky oli kauhea, koska minä halusin vain takaisin kotiin, omaan kotiin.
Bob yritti lohduttaa minua, että kyllä tästäkin selvitään. Tajusin että koko olohuoneen, mikä oli ainakin 100 neliötä, takaseinä oli pelkkää lasia. Kuljin kohti seinää ja katsoin eteeni, näkymä aukeni ja tajusin, että asuntomme oli keskellä Helsingin Kampin Keskusta. Näin lasin läpi ihmisiä raahamassa ostoksiaan muovikasseissa kaupoista toiseen ja kerrosta alempana oli jokin pihviravintola, siellä istuskelivat hymyilevät, onnelliset ostelijat nauttimassa ostosten välissä punaviiniä ja pihviä. Aloin tuntea outoa sekavuutta, tajusin että on joulunalusaika ja ihmiset tekevät jouluostoksia, Pentikillä olisi joulutarjouksia, kuulin kaiuttimista. Olin keskellä henkilökohtaista helvettiäni.
Bob jotenkin hävisi ja seisoin asunnossa kauhuissani yksin. Yhtäkkiä Boris Beckerin uusin vaimo Lilly tuli sisään ja puhutteli minua töykeästi. Hän kysyi olinko sitten selvillä, että herääminen tapahtuu joka arkiaamu kello kuusi, sillä tehtäviini kuului nuorimman pojan Eliaksen aamupalan teko. Lilly puhui jotenkin kauhean ilkeällä tavalla ja otin pöydältä kännykkäni ja poistuin asunnosta. Hän huuteli jotain ohjeita perääni, mutta juoksin vain pois. Sitten seisoin entisen linja-auto aseman paikalla, siinä mistä ennen Espoon bussit lähtivät ja yritin soittaa Bobille. Koko Kampin Keskus oli hävinnyt, kaikki oli kuten ennenkin, näin tunnelin minne ennen Länsiväylän bussit ajoivat, Forumin valot paloivat ja linja-autoaseman digitaalinen kello näytti kymmenen sekunnin välein kelloa ja lämpötilaa. Busseja ei vain ollut paikalla, satoi lunta ja näpyttelin kännykkääni. Paniikki alkoi kasvaa. Olin vahingossa ottanut Lillyn kännykän, osoitemuistiossa olivat Lillyn ystävien numerot ja en saanut päähäni Bobin numeroa, käteni tärisivät ja en vain saanut numeroa näppäillyksi. Kauhuissani tajusin, että minun on pakko soittaa Rouva Levykauppiaan vaimolle. 0163..... enempää en muistanut.
Lillyn osoitemuistiossa oli vain neljäkirjaimisia tyttöjen nimiä. Kuusi kappaletta.
Tina
Nina
Caro
Lisa
Luna
Lena
Heräsin.
Bob on ollut jo kolme viikkoa poissa, enimmäkseen Sardiniassa ja Provencessa. Hän palaa huomenna keskiviikkona myöhään yöllä ja minä en enää jaksa odottaa. Kaikki yöt yhtä sekoilua! Yksin nukkumisesta ei tule enää mitään, ei enää huvita.
Sitten me lähdemme reissuun ja ajelemme Suomeen. Kiertelemme itää ja länttä. Pääkaupungissa olemme vain pari päivää, joten kaikki suunnittelemani blogitapaamiset pitää unohtaa. (Melkein kaikki muutkin!)
Pakkaan mukaan lämpimiä vaatteita, peittoja ja kumisaappaat. Aion syödä paljon kalaa ja perunaa. Tarvitsen kirjoja (Minh, voitko tehdä mulle valmiiksi pinon?) ja ihan vitusti aikaa itselleni.
Kaikille lukijoille toivotan täten mukava kesää, voikaa hyvin ja blogataan taas syksymmällä, ellei sitten aiemmin spontaanisti.
Ahoi!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Unet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Unet. Näytä kaikki tekstit
13.6.2008
Karsea hoppu
Viime yön uni olin kovin ahdistava.
Olin ensin työhuoneessani ja odotin erittäin tärkeitä master-nauhoja saapuviksi. Niitten piti lähteä sitten samantien matkaan tv-kanavalle, mikä sijaitsee toisella puolella kaupunkia. Kello oli jo viisi iltapäivällä ja olin huolestunut että ehdinkö kello kuudeksi katsomaan Saksan jalkapallopeliä.
Uudet työntekijät saapuivat, eikä heillä ollut nauhoja mukanaan. Kertoivat että ovat haudanneet kaikki nauhat puistoon maahan. Minä sitten ihan shokissa kysyn että mitä ja miksi ja miten?! Kuulemma heidän aikaisemmassa työpaikassaan tämä oli hyvä käytäntö, olivat nauhat ainakin hyvässä jemmassa. Aloin mennä paniikkiin ja kirosin mielessäni näitä urpoja ja ajattelin että TAAS kaikki olisi pitänyt tehdä itse. Yksi uusi työntekijä alkoi itkemään. En pystynyt lohduttamaan, niin uskomattoman typerä hän oli! He eivät myöskään enää muistaneet puiston nimeä. Katsoin työhuoneeni ikkunasta ulos ja tajusin olevani Helsingissä Laivurinkadulla, ihan meren puolella. Työpaikkamme rakennus lepäsi leikkipuiston päällä. Kesä oli kauneimmillaan, meri kimalteli auringossa. Huokaisin, että miksi tämä talo tähän on pitänyt rakentaa, mitä on tapahtunut leikkipuiston kärpässienelle, sehän oli sillä paikalla aina. Havahduin, että minun pitää pikaisesti löytää nauhat ja lähdin lapio kädessä juoksemaan ulos. Ensin ryntäilin Eiran huvilatalojen puolella ja löysin ruusupuutarhan, se oli uskomattoman kaunis ja epätodellinen, kuin sadusta. Yritin paniikissa etsiä jälkiä juuri kaivetusta kuopasta. Tajusin, että mahdollisuuteni löytää nauhat ovat erittäin pienet, ne nauhat voivat olla Kaivopuistossa, Ursinin kalliolla tai ties missä. Sitten muistin että uusien työntekijöiden vaatteet olivat märät, nauhojen on pakko olla haudattuna Harakkaan! Miten ehtisin Harakkaan ennen tv-lähetyksen alkua? Ryntäsin Kompassille mutta lauttaa ei näkynyt, vedin sitä lautantilauspuukepukkaa laiturilla ja yritin soittaa meripoliisille, mutta kukaan ei vastannut, lauttakaan ei tullut. Uiminen ei kannattaisi, nauhat kastuisivat ja missään ei ollut mitään järkeä. Olin suorittamassa aivan älytöntä etsintää.
Kännykkä piippasi tauotta. Soittaja oli Saksan suurin tv-kanava joka odotti kuumeisesti nauhoja. Tajusin kaiken menneen pieleen, menettäisin työni ja mikä kauheinta, en ehtisi kuudeksi katsomaan peliä. Ja muutenkin, miksi ihmeessä minä olin Helsingissä? Lähdin juoksemaan rannasta Neitsytpolkua kohti Venäjän suurlähetystöä ja tajusin illan pimenevän. Suljin kännykän ja käännyin Vuorimiehen kadulle. Olikin jo ihan pimeää. Katsahdin ympärilleni ja huomasin olevanikin Berliinissä Boxhagener Platzilla. Suuri vaatekaappini seisoi siinä keskellä katua. Avasin sen ihmetellen ja huomasin sen olevan täynnä kauniita Vivienne Westwood mekkoja. Kaikennäköisiä ihme röyhelöitä ja kummallisia tylppiä rokokoo-saappaita. Kummastelin asiaa ja totesin, että en saa raahattua isoa puukaappia kotiin, laitan sen lukkoon. Aloin sulkemaan sitä pyöränlukolla ja takaani tuli jatkuvasti keskiaikaisia kerjäläisiä ketkä yrittivät varastaa kaappini. Ahdistuin pahasti, lukko prakasi ja onneksi heräsin.
Itseasiassa uneni ovat melkein aina tämmöisiä. Muistan aina kaikki yksityiskohdat. Keskeisin aihe unissani on aina kaupunki. Kaupungit ja kadut sekoittuvat. Aika ankeaa, joka yö sama juttu. Tai onhan joskus vaihteluakin, nimittäin lentokenttä-myöhästys unet. Ne ovat pahimpia. Kauhean vaikeeta elämässä rentoutua, kun kaikki yöt on aina niin pirullinen kiire ja hoppu.
Kaikesta huolimatta, mukavaa viikonloppua rakkaat lukijat!
Olin ensin työhuoneessani ja odotin erittäin tärkeitä master-nauhoja saapuviksi. Niitten piti lähteä sitten samantien matkaan tv-kanavalle, mikä sijaitsee toisella puolella kaupunkia. Kello oli jo viisi iltapäivällä ja olin huolestunut että ehdinkö kello kuudeksi katsomaan Saksan jalkapallopeliä.
Uudet työntekijät saapuivat, eikä heillä ollut nauhoja mukanaan. Kertoivat että ovat haudanneet kaikki nauhat puistoon maahan. Minä sitten ihan shokissa kysyn että mitä ja miksi ja miten?! Kuulemma heidän aikaisemmassa työpaikassaan tämä oli hyvä käytäntö, olivat nauhat ainakin hyvässä jemmassa. Aloin mennä paniikkiin ja kirosin mielessäni näitä urpoja ja ajattelin että TAAS kaikki olisi pitänyt tehdä itse. Yksi uusi työntekijä alkoi itkemään. En pystynyt lohduttamaan, niin uskomattoman typerä hän oli! He eivät myöskään enää muistaneet puiston nimeä. Katsoin työhuoneeni ikkunasta ulos ja tajusin olevani Helsingissä Laivurinkadulla, ihan meren puolella. Työpaikkamme rakennus lepäsi leikkipuiston päällä. Kesä oli kauneimmillaan, meri kimalteli auringossa. Huokaisin, että miksi tämä talo tähän on pitänyt rakentaa, mitä on tapahtunut leikkipuiston kärpässienelle, sehän oli sillä paikalla aina. Havahduin, että minun pitää pikaisesti löytää nauhat ja lähdin lapio kädessä juoksemaan ulos. Ensin ryntäilin Eiran huvilatalojen puolella ja löysin ruusupuutarhan, se oli uskomattoman kaunis ja epätodellinen, kuin sadusta. Yritin paniikissa etsiä jälkiä juuri kaivetusta kuopasta. Tajusin, että mahdollisuuteni löytää nauhat ovat erittäin pienet, ne nauhat voivat olla Kaivopuistossa, Ursinin kalliolla tai ties missä. Sitten muistin että uusien työntekijöiden vaatteet olivat märät, nauhojen on pakko olla haudattuna Harakkaan! Miten ehtisin Harakkaan ennen tv-lähetyksen alkua? Ryntäsin Kompassille mutta lauttaa ei näkynyt, vedin sitä lautantilauspuukepukkaa laiturilla ja yritin soittaa meripoliisille, mutta kukaan ei vastannut, lauttakaan ei tullut. Uiminen ei kannattaisi, nauhat kastuisivat ja missään ei ollut mitään järkeä. Olin suorittamassa aivan älytöntä etsintää.
Kännykkä piippasi tauotta. Soittaja oli Saksan suurin tv-kanava joka odotti kuumeisesti nauhoja. Tajusin kaiken menneen pieleen, menettäisin työni ja mikä kauheinta, en ehtisi kuudeksi katsomaan peliä. Ja muutenkin, miksi ihmeessä minä olin Helsingissä? Lähdin juoksemaan rannasta Neitsytpolkua kohti Venäjän suurlähetystöä ja tajusin illan pimenevän. Suljin kännykän ja käännyin Vuorimiehen kadulle. Olikin jo ihan pimeää. Katsahdin ympärilleni ja huomasin olevanikin Berliinissä Boxhagener Platzilla. Suuri vaatekaappini seisoi siinä keskellä katua. Avasin sen ihmetellen ja huomasin sen olevan täynnä kauniita Vivienne Westwood mekkoja. Kaikennäköisiä ihme röyhelöitä ja kummallisia tylppiä rokokoo-saappaita. Kummastelin asiaa ja totesin, että en saa raahattua isoa puukaappia kotiin, laitan sen lukkoon. Aloin sulkemaan sitä pyöränlukolla ja takaani tuli jatkuvasti keskiaikaisia kerjäläisiä ketkä yrittivät varastaa kaappini. Ahdistuin pahasti, lukko prakasi ja onneksi heräsin.
Itseasiassa uneni ovat melkein aina tämmöisiä. Muistan aina kaikki yksityiskohdat. Keskeisin aihe unissani on aina kaupunki. Kaupungit ja kadut sekoittuvat. Aika ankeaa, joka yö sama juttu. Tai onhan joskus vaihteluakin, nimittäin lentokenttä-myöhästys unet. Ne ovat pahimpia. Kauhean vaikeeta elämässä rentoutua, kun kaikki yöt on aina niin pirullinen kiire ja hoppu.
Kaikesta huolimatta, mukavaa viikonloppua rakkaat lukijat!
19.4.2007
Aamu
Vastaan Kukkamaan kysymykseen: Millainen aamu sinulla oli?
Heräsin kännykän pirinään kello 8. Nousin heti ja laahustin unisena keittiöön. Laitoin kahvinkeittimen päälle. Ensin piti heittää eilinen suodatinpussi roskiin ja huuhtoa vanhat kahvinjämät kannusta pois. Kävin vessassa ja palasin sänkyyn. Siirsin herätyksen puoli yhdeksäksi. Bob nukkui.
Päätin jatkaa unta. Olin juuri ollut keskellä lentokoneesta-myöhästymis-paniikki-painajaista. (Tämä on yleisin uneni, paikat vaan vaihtelevat, aika yksitoikkoista)
Pasilan aseman kohdalla oli Seutulan lentokenttä. Olin jo puoli yötä yrittänyt päästä Kölnin koneeseen, ei vaan onnistunut. Jossain vaiheessa löysin käsimatkatavaroistani ison pussin ruohoa, enkä tajunnut miten se sinne oli joutunut, paniikki kasvoi. Katsoin Lintsin takaa tuota modernia lentokenttää, jonka kiitoradat jatkuivat ainakin Huopalahteen asti. Tajusin, että parempi ottaa bussi, jouduin kuitenkin kummallisesti Töölön Tullille ja bussikuski antoi minulle hyvityksenä tästä 100 €. Sitten juoksin laukkuineni paniikissa Nordenskiöldinkatua alas kohti jäähallia, kun punainen Cabrio pysähtyi viereeni. Kuskina kummisetäni, kuka ei muuten todellisuudessa omista ajokorttia. Hän oli kuin hullu ja nauroi mielipuolisesti. Hän näytti samalta kuin 80-luvulla. Itkin jo melkein, hän lupasi heittää minut kentälle. Piti kuulemma kiertää Laakson kentän takaa, että pääsisin pääsisäänkäynnin eteen. Tässä vaiheessa aloin tajuta, etten siltikään enää ehdi koneeseen. En saanut henkeä ja sitten kännykkä pirahti taas.
Nousin, suljin makuuhuoneen oven hiljaa ja menin juomaan kahvia olohuoneen sohvalle aamuaurinkoon. Matkalla kolhasin varpaat pariin muuttolaatikkoon.
En tavoistani poiketen laittanut radiota tai levyä soimaan. Yritin vielä saada unen yksityiskohdista kiinni, mutta päivä alkoi voittaa yön.
Sitten pesin vain hampaat ja kasvot, koska olin illalla kylpenyt. Päätin etten tänään meikkaa.
Vaatteet olin laittanut jo valmiiksi lastenhuoneeseen illalla, se on ainut paikka missä pakkauksen jäljiltä on enää peili. Blondie oli siis äitinsä luona.
Pukeuduin. Mustat sukkahousut, musta tiukka poolo, mustat ballerinat ja uusi ihana Indiskasta pääsiäisenä ostamani valkoinen kesämekko sinisillä kukilla. Löysin Blondien hiuspinnin lattialta.
Sitten vielä kuppi kahvia, tupakkaa ja muutto-pakkaus-pohdiskelua.
Lähdin ulos kello puoli kymmenen ja kävelin keväisessä säässä työpaikalle joutomaan läpi. Sitten soitin Bobille herätyksen ja kerroin, että unohdin tehdä aamupalaa.
Nyt istun täällä ja odotan, että leipä tai jugurtti saapuisi.
(Tämä aamu oli erikoinen, koska yleensä Bob nousee ennen minua, yleensä myös meikkaan ja kuuntelen radiota, sekä teen meille eväät. Ainiin ja venyttelen kröhöm.)
Heräsin kännykän pirinään kello 8. Nousin heti ja laahustin unisena keittiöön. Laitoin kahvinkeittimen päälle. Ensin piti heittää eilinen suodatinpussi roskiin ja huuhtoa vanhat kahvinjämät kannusta pois. Kävin vessassa ja palasin sänkyyn. Siirsin herätyksen puoli yhdeksäksi. Bob nukkui.
Päätin jatkaa unta. Olin juuri ollut keskellä lentokoneesta-myöhästymis-paniikki-painajaista. (Tämä on yleisin uneni, paikat vaan vaihtelevat, aika yksitoikkoista)
Pasilan aseman kohdalla oli Seutulan lentokenttä. Olin jo puoli yötä yrittänyt päästä Kölnin koneeseen, ei vaan onnistunut. Jossain vaiheessa löysin käsimatkatavaroistani ison pussin ruohoa, enkä tajunnut miten se sinne oli joutunut, paniikki kasvoi. Katsoin Lintsin takaa tuota modernia lentokenttää, jonka kiitoradat jatkuivat ainakin Huopalahteen asti. Tajusin, että parempi ottaa bussi, jouduin kuitenkin kummallisesti Töölön Tullille ja bussikuski antoi minulle hyvityksenä tästä 100 €. Sitten juoksin laukkuineni paniikissa Nordenskiöldinkatua alas kohti jäähallia, kun punainen Cabrio pysähtyi viereeni. Kuskina kummisetäni, kuka ei muuten todellisuudessa omista ajokorttia. Hän oli kuin hullu ja nauroi mielipuolisesti. Hän näytti samalta kuin 80-luvulla. Itkin jo melkein, hän lupasi heittää minut kentälle. Piti kuulemma kiertää Laakson kentän takaa, että pääsisin pääsisäänkäynnin eteen. Tässä vaiheessa aloin tajuta, etten siltikään enää ehdi koneeseen. En saanut henkeä ja sitten kännykkä pirahti taas.
Nousin, suljin makuuhuoneen oven hiljaa ja menin juomaan kahvia olohuoneen sohvalle aamuaurinkoon. Matkalla kolhasin varpaat pariin muuttolaatikkoon.
En tavoistani poiketen laittanut radiota tai levyä soimaan. Yritin vielä saada unen yksityiskohdista kiinni, mutta päivä alkoi voittaa yön.
Sitten pesin vain hampaat ja kasvot, koska olin illalla kylpenyt. Päätin etten tänään meikkaa.
Vaatteet olin laittanut jo valmiiksi lastenhuoneeseen illalla, se on ainut paikka missä pakkauksen jäljiltä on enää peili. Blondie oli siis äitinsä luona.
Pukeuduin. Mustat sukkahousut, musta tiukka poolo, mustat ballerinat ja uusi ihana Indiskasta pääsiäisenä ostamani valkoinen kesämekko sinisillä kukilla. Löysin Blondien hiuspinnin lattialta.
Sitten vielä kuppi kahvia, tupakkaa ja muutto-pakkaus-pohdiskelua.
Lähdin ulos kello puoli kymmenen ja kävelin keväisessä säässä työpaikalle joutomaan läpi. Sitten soitin Bobille herätyksen ja kerroin, että unohdin tehdä aamupalaa.
Nyt istun täällä ja odotan, että leipä tai jugurtti saapuisi.
(Tämä aamu oli erikoinen, koska yleensä Bob nousee ennen minua, yleensä myös meikkaan ja kuuntelen radiota, sekä teen meille eväät. Ainiin ja venyttelen kröhöm.)
23.3.2007
Ei mitään asiaa, bloggaan Minhin käskystä
Muotiasiaa.
Tänään ulkona ei tuoksunut pelkästään kevät, vaan myös kesä. Olemme ottaneet skootterin taas käyttöön ja huristelleet ulkona. Sitten olen huomannut inhoavani ulkoista olemustani ja päättänyt ostaa uusia vaatteita ja alkaa lakata kynnet säännöllisesti ja kauniiksi. En ole vielä vaatteita ostanut, paitsi yhden valkoisen t-paidan. Huomasin, että vanha KYUSS paitani oli ihan kulahtanut ja päätin painattaa vanhalla logolla uuden.
Mietin sitten mistä kiva t-paita, ja Bob sanoi että menemme American Apparel kauppaan. Juu oli kauhiasti rättiä jokapaikassa, meinasin vaan tulla kuuroksi ja hulluksi, mutta sain sitten valkoisen t-paidan ostetuksi, ja kerran kun ostoskadulla oltiin, halusi Bob kenkäkauppaan. Päätin polttaa tupakan ulkona odotellessa, as usual, mutta jotenkin oli kumma olo mahassa, ja muutin mieleni ja ryysin perässä sisään.
En tiedä miksi mutta kävelin suoraan erään hyllyn luo ja siinä ne olivat. Vihreät tai petrolin siniset (riippuu valosta) Dr. Martensin nahkasaappaat. Tajusin heti, että ne ovat minun, mutta hintalappua katsoessani olin aika järkyttynyt. Bob käski laittaa jalkaan ja ne olivat täydelliset. Vanhana dr. Martens maihareitten käyttäjänä arvostan sitä tyypillistä kumipohjaa ja vaikka niissä oli korko, liikehdin kuin lenkkareissa.
Bob kysyi haluanko ne ja minä nyökytin.
Tässä ne ovat, asunnossani:
Tsadadaaaaa!!!!
Olen hirmuisen otettu lahjasta. Myöhemmin tajusinkin, että sain nuo erään veto-kiristys-lupaus-jutun takia. Reilu vuosi sitten Bob hävisi erään jutun ja lupasi ostaa minulle vihreät en nyt muista kuinka monta reikäiset mutta polviin asti menevät steelcap dokkarit missä on vetoketju. Halusin ne nimittäin välttämättä ja kun olisin ne sitten saanut, niitä ei enää valmistettu. Bob totesi vaan, että oh dear, vihreät pitkät, ei muita. Ja nämä ne nyt ovat, eivät tosin maiharit, vaan hienot ladylike saappaat.
Valitettavasti minulla on kauheat ruipelo sääret, ja en ole vielä ikinä löytänyt saappaita mitkä olivat tarpeeksi tiukat. Siis ei niitten pidä tiukat olla, mutta nämänkin lonksuvat kuin Kontiot ja siksi vien ne huomenna erään kengäntekijän luo kavennettaviksi.
Uniasiaa.
Olin viime yönä Lostiksen kanssa Jerusalemissa discossa. Eikä se ollut mikään kylädisco, vaan sellainen filmeistä tuttu huippuhieno yökerho, minne sisäänpääsy maksoi jo maltaita. Lindsey Lohanin pöytään meitä ei kumminkaan kutsuttu. Alkuun olin palestiina-alueella, josta ystävällinen saksalais-reportteri (en kuulkaa todellakaan tiedä miten tuo kirjoitetaan) minut autossaan rajan toiselle puolelle kuljetti. Pelotti kamalasti, sotahelikoptereita pörisi taivaalla ja lapset heittivät rajavartioita kivillä. Vastasivat aseilla. Itseasiassa sitä ennen olin Nauvon saaristossa pellavapäisen poikalapseni kanssa, ketä rakastin enemmän kuin ikinä mitään muuta. Jouduin kiipeämään Schalke jalkapallo Arenan yli, lapsi liinassa rinnan kohdalla, koska alhaalla oli maailmanloppu ja paniikki oli kauhean ahdistava, halusin pelastaa vauvani.
Yhtäkkiä tajusin, että näen unta, mutten pystynyt heräämäänkään, joten aloin muuttaa unta miellyttävämmäksi. Ajattelin, että Jerusalemissa yökerhoon menemisessä oli sellainen kotoisa länsimainen fiilis, ja niin olikin, soittivat Chemical Brothersin Galvanize biisiä, ja sitten tajusinkin, että Lostis odottaa minua sovitussa pöydässä. Meillä oli oikeasti hirmuisen hauskaa. Joimme champanjaa ja naureskelimme koko jutulle. Painajainen tosin väijyi kokoajan kulman takana, mutta onnistuin sitä välttelemään. Tosin sen läsnäolon tiedostaminen sattui sydämeen.
Paikka muuttui yhtäkkiä Helsingin edesmenneeksi Nylon klubiksi jonka portaat olivat erilaiset kuin ennen. Olipa hauskaa muuten nähdä taas sekin paikka, olin jo ehtinyt unohtaa. Tosin niissä portaissa on tullut kaaduttua niin monta kertaa, että ne aina muistan.
Näin täällä tänään nyt. Toivon että kirjoittaminen helpottuu, tämän kirjasin väkisin. Suomen kieli tökkii niin pahasti ettei vähään aikaan olekkaan. Mutustelin tämän merkinnän jokaista sanaa niin kauan suussani, että nyt kuullostaa kaikki ihan hullulta.
Raportoin viimeistään kun saapikkaani ovat valmiit, toivon pomppivani niissä jo viikonloppuna.
Voikaa kaikki hyvin ja nauttikaa oudon leudon aikaisesta keväästä.
Tänään ulkona ei tuoksunut pelkästään kevät, vaan myös kesä. Olemme ottaneet skootterin taas käyttöön ja huristelleet ulkona. Sitten olen huomannut inhoavani ulkoista olemustani ja päättänyt ostaa uusia vaatteita ja alkaa lakata kynnet säännöllisesti ja kauniiksi. En ole vielä vaatteita ostanut, paitsi yhden valkoisen t-paidan. Huomasin, että vanha KYUSS paitani oli ihan kulahtanut ja päätin painattaa vanhalla logolla uuden.
Mietin sitten mistä kiva t-paita, ja Bob sanoi että menemme American Apparel kauppaan. Juu oli kauhiasti rättiä jokapaikassa, meinasin vaan tulla kuuroksi ja hulluksi, mutta sain sitten valkoisen t-paidan ostetuksi, ja kerran kun ostoskadulla oltiin, halusi Bob kenkäkauppaan. Päätin polttaa tupakan ulkona odotellessa, as usual, mutta jotenkin oli kumma olo mahassa, ja muutin mieleni ja ryysin perässä sisään.
En tiedä miksi mutta kävelin suoraan erään hyllyn luo ja siinä ne olivat. Vihreät tai petrolin siniset (riippuu valosta) Dr. Martensin nahkasaappaat. Tajusin heti, että ne ovat minun, mutta hintalappua katsoessani olin aika järkyttynyt. Bob käski laittaa jalkaan ja ne olivat täydelliset. Vanhana dr. Martens maihareitten käyttäjänä arvostan sitä tyypillistä kumipohjaa ja vaikka niissä oli korko, liikehdin kuin lenkkareissa.
Bob kysyi haluanko ne ja minä nyökytin.
Tässä ne ovat, asunnossani:
Tsadadaaaaa!!!!
Olen hirmuisen otettu lahjasta. Myöhemmin tajusinkin, että sain nuo erään veto-kiristys-lupaus-jutun takia. Reilu vuosi sitten Bob hävisi erään jutun ja lupasi ostaa minulle vihreät en nyt muista kuinka monta reikäiset mutta polviin asti menevät steelcap dokkarit missä on vetoketju. Halusin ne nimittäin välttämättä ja kun olisin ne sitten saanut, niitä ei enää valmistettu. Bob totesi vaan, että oh dear, vihreät pitkät, ei muita. Ja nämä ne nyt ovat, eivät tosin maiharit, vaan hienot ladylike saappaat.
Valitettavasti minulla on kauheat ruipelo sääret, ja en ole vielä ikinä löytänyt saappaita mitkä olivat tarpeeksi tiukat. Siis ei niitten pidä tiukat olla, mutta nämänkin lonksuvat kuin Kontiot ja siksi vien ne huomenna erään kengäntekijän luo kavennettaviksi.
Uniasiaa.
Olin viime yönä Lostiksen kanssa Jerusalemissa discossa. Eikä se ollut mikään kylädisco, vaan sellainen filmeistä tuttu huippuhieno yökerho, minne sisäänpääsy maksoi jo maltaita. Lindsey Lohanin pöytään meitä ei kumminkaan kutsuttu. Alkuun olin palestiina-alueella, josta ystävällinen saksalais-reportteri (en kuulkaa todellakaan tiedä miten tuo kirjoitetaan) minut autossaan rajan toiselle puolelle kuljetti. Pelotti kamalasti, sotahelikoptereita pörisi taivaalla ja lapset heittivät rajavartioita kivillä. Vastasivat aseilla. Itseasiassa sitä ennen olin Nauvon saaristossa pellavapäisen poikalapseni kanssa, ketä rakastin enemmän kuin ikinä mitään muuta. Jouduin kiipeämään Schalke jalkapallo Arenan yli, lapsi liinassa rinnan kohdalla, koska alhaalla oli maailmanloppu ja paniikki oli kauhean ahdistava, halusin pelastaa vauvani.
Yhtäkkiä tajusin, että näen unta, mutten pystynyt heräämäänkään, joten aloin muuttaa unta miellyttävämmäksi. Ajattelin, että Jerusalemissa yökerhoon menemisessä oli sellainen kotoisa länsimainen fiilis, ja niin olikin, soittivat Chemical Brothersin Galvanize biisiä, ja sitten tajusinkin, että Lostis odottaa minua sovitussa pöydässä. Meillä oli oikeasti hirmuisen hauskaa. Joimme champanjaa ja naureskelimme koko jutulle. Painajainen tosin väijyi kokoajan kulman takana, mutta onnistuin sitä välttelemään. Tosin sen läsnäolon tiedostaminen sattui sydämeen.
Paikka muuttui yhtäkkiä Helsingin edesmenneeksi Nylon klubiksi jonka portaat olivat erilaiset kuin ennen. Olipa hauskaa muuten nähdä taas sekin paikka, olin jo ehtinyt unohtaa. Tosin niissä portaissa on tullut kaaduttua niin monta kertaa, että ne aina muistan.
Näin täällä tänään nyt. Toivon että kirjoittaminen helpottuu, tämän kirjasin väkisin. Suomen kieli tökkii niin pahasti ettei vähään aikaan olekkaan. Mutustelin tämän merkinnän jokaista sanaa niin kauan suussani, että nyt kuullostaa kaikki ihan hullulta.
Raportoin viimeistään kun saapikkaani ovat valmiit, toivon pomppivani niissä jo viikonloppuna.
Voikaa kaikki hyvin ja nauttikaa oudon leudon aikaisesta keväästä.
27.2.2007
Menen lauantaina kampaajalle
En ole syönyt makeaa yli kuuteen vuoteen. Tästä laskusta jätetään pois kerran vuodessa syömäni yksi korvapuusti.
Siis käytän kyllä sokeria. Salaatinkastikkeeseen sitä tulee melkein aina ripaus, puhumattakoon sokerin määrästä ketsupissa. Mutta suklaa, kakut, jäätelö, karkki, leivokset, keksit, munkit jne. eivät vain enää maistu. Kai minulla muuttui joku hormonitoiminta tai jotain silloin vuonna 2000, koska lopetin makean syömisen kuin seinään. Aluksi kaikki luulivat minun olevan jotenkin sairas, olinhan vetänyt koko ikäni levyn taloussuklaata sekä pari viineriä päivässä. Korvasin sen sitten tosin muulla.
Aloin himota juustoja, hampurilaisia, sipsejä, suolaisia piirakoita, pekonipalleroita ym. suolaisia rasvaruokia. Tokihan olin näitä suolaisia ruokia jo aikaisemmin himonnut, mutta intohimoni alkoi kasvaa. Kun muut söivät kakkua kahvilassa, minä vetelin parmankinkkuviipaleita, oliiveja ja juustotarjottimia nassuun.
Toissa iltana tapahtui jotain kummallista. Tulin illalla kotiin ja Bob oli keittiössä paistamassa lettuja. Pöydässä oli herkkuhilloja, siirappeja ja valkoista sokeria. Bobin tytär, Blondie ahmi niitä jo samaan tahtiin kuin Bob ehti paistaa. Aika normaalia sunnuntai-illan toimintaa, erikoiseksi se muuttui kun minäkin otin letun, kasasin sen täyteen ylimakeaa sokeroitua vadelmahilloa, sokeroin lätyn vielä valkoiseksi, rullasin sen ja aloin syömään. Söin niitä noin seitsemän kappaletta. Pariin lisäsin vielä hillosokeritahnan päälle vaahterasiirappia. Olo oli aika outo, väsähdin ennen kymppiä ja nukuin tauotta kahdeksaan. Eilisen kärsin päänsärystä.
Muihin aiheisiin.
Kaikki varmasti tietävät sen tosiseikan, että kun lainaa tavaroitaan tai asuntoaan muille, melkein aina jotain hajoaa. Sitten siitä ei kuitenkaan viitsi mainita henkilölle mitään, koska eihän kukaan tahallaan mitään hajota.
Ja mitä se jälkikäteen hyödyttäisi, ellei nyt puhuta jostain satojen tuhansien eurojen vahingoista, joita minulle tosin ei voi tapahtua. Kallein omistamani asia on varmaan joku täysin arvoton kadulta löydetty kaappi. Vaikka onhan levyillä arvoa. En saa vähätellä original Miles Davis levyjäni 50-luvulta, puhumattakaan ikivanhasta Motörhead picture vinyylistä. Eli onhan minulla vaikka mitä törkeen hienoa! Nyt kun maallinen mammonani on tässä merkinnässä käsitelty, jatketaan.
Bobin sisko oli käymässä täällä Euroopassa ja lainasi autoa. Hänellä oli ollut varmaan stressaava reissu. Kolme pikkulasta, auto täynnä tavaraa ja se pakollinen ympäri Saksaa ja Ranskaa kiertue. Ulkomailla asuvien tyypillinen synnyinmaareissu. Kaikki sukulaiset ja ystävät on tavattava jne. (Elämäni tarina!)
Eilen illalla lähdimme vasta palautetulla autolla Bonniin Bumerangi-näyttelyyn, olin nauhoittanut uuden Peeping Tom levyn cd:lle kuunneltavaksi, ja kas, auton musiikkilaitteet eivät toimineet. Boxeista lähti sellainen ääni, että katsoimme parhaaksi ohittaa aiheen. Avasin kuitenkin boxit ja tarkistin piuhat. Kaikki päällisin puolin kunnossa. Musiikkia ei vain enää voi kuunnella. No, kyllähän autobaanakin kivasti humisee.
Minä tiedän muuten nyt Bumerangeista melkein kaiken tarvittavan. Hienoja ovat myös "ei takaisin palaavat", lentävät uskomattoman pitkiä matkoja. Ilmojen lämmettessä alan opetella heittoa.
Raportoin oppimisestani heti, kun ilmenee kerrottavaa.
------------------------------------------------------------ (väli)
Viime yönä unissani pyörin taas ympäri kämppää. Havahduin seistessäni keittiössäni. Jokainen unissakävelijä tunnistaa sen kamalan olon. Häpeä ja hämillään. Kata, mene takaisin sänkyyn, mitä helkkaria sä täällä pyörit, sanoin itselleni.
Aamulla taas heräsin siihen, että puhuin ääneen suomea. Olin kuulemma kuullostanut vihaiselta ja erittäin kiukustuneelta. No ei mikään ihme, kyllä vituttikin. Unessa olin juuri lentänyt Suomeen, mennyt mummolaan ja huomannut, että Äiti ja Sisko ovat heittäneet arkullisen ihania 60-luvun mekkojani roskiin. Äiti sanoi, että ne olivat homeessa. Sisko sanoi, että no osta vittu uudet. Olin todella raivoissani. Mutta pitääkö minun mölistä öisin ääneen, se on kamalan noloa, varsinkin jos on yökylässä.
Herättyäni avasin heti vaatekaapin ja aloin tarkistamaan. Huh, se oli vaan unta, kaikki ihanat hippimekkoni roikkuivat nätisti henkareillaan rivissä. Kuin vatupassilla mitattuina!
Rakas nettipäiväkirja, eipä täällä muuta erikoista kerrottavaa. Työ ottaa päähän ja vapaa-aika on minimissään. Kulmakarvojen väliin kohoaa uhkaava finni, jos nyrpistelee nenää, siihen sattuu, eli se taitaa olla sellainen kiva sisäisesti tulehtunut yksilö.
Ystävätär, en ole vieläkään päättänyt mitä puen päälleni lauantain häihin, mutta olisiko sinulla ehkä sellaisia ihania Intiasta tuotuja hindutarroja? Voisin liimata yhden tuon finnin päälle. Mitäs siihen sanot?
Toivotan kaikille herkullista tiistaita. ChaChaCha.
Siis käytän kyllä sokeria. Salaatinkastikkeeseen sitä tulee melkein aina ripaus, puhumattakoon sokerin määrästä ketsupissa. Mutta suklaa, kakut, jäätelö, karkki, leivokset, keksit, munkit jne. eivät vain enää maistu. Kai minulla muuttui joku hormonitoiminta tai jotain silloin vuonna 2000, koska lopetin makean syömisen kuin seinään. Aluksi kaikki luulivat minun olevan jotenkin sairas, olinhan vetänyt koko ikäni levyn taloussuklaata sekä pari viineriä päivässä. Korvasin sen sitten tosin muulla.
Aloin himota juustoja, hampurilaisia, sipsejä, suolaisia piirakoita, pekonipalleroita ym. suolaisia rasvaruokia. Tokihan olin näitä suolaisia ruokia jo aikaisemmin himonnut, mutta intohimoni alkoi kasvaa. Kun muut söivät kakkua kahvilassa, minä vetelin parmankinkkuviipaleita, oliiveja ja juustotarjottimia nassuun.
Toissa iltana tapahtui jotain kummallista. Tulin illalla kotiin ja Bob oli keittiössä paistamassa lettuja. Pöydässä oli herkkuhilloja, siirappeja ja valkoista sokeria. Bobin tytär, Blondie ahmi niitä jo samaan tahtiin kuin Bob ehti paistaa. Aika normaalia sunnuntai-illan toimintaa, erikoiseksi se muuttui kun minäkin otin letun, kasasin sen täyteen ylimakeaa sokeroitua vadelmahilloa, sokeroin lätyn vielä valkoiseksi, rullasin sen ja aloin syömään. Söin niitä noin seitsemän kappaletta. Pariin lisäsin vielä hillosokeritahnan päälle vaahterasiirappia. Olo oli aika outo, väsähdin ennen kymppiä ja nukuin tauotta kahdeksaan. Eilisen kärsin päänsärystä.
Muihin aiheisiin.
Kaikki varmasti tietävät sen tosiseikan, että kun lainaa tavaroitaan tai asuntoaan muille, melkein aina jotain hajoaa. Sitten siitä ei kuitenkaan viitsi mainita henkilölle mitään, koska eihän kukaan tahallaan mitään hajota.
Ja mitä se jälkikäteen hyödyttäisi, ellei nyt puhuta jostain satojen tuhansien eurojen vahingoista, joita minulle tosin ei voi tapahtua. Kallein omistamani asia on varmaan joku täysin arvoton kadulta löydetty kaappi. Vaikka onhan levyillä arvoa. En saa vähätellä original Miles Davis levyjäni 50-luvulta, puhumattakaan ikivanhasta Motörhead picture vinyylistä. Eli onhan minulla vaikka mitä törkeen hienoa! Nyt kun maallinen mammonani on tässä merkinnässä käsitelty, jatketaan.
Bobin sisko oli käymässä täällä Euroopassa ja lainasi autoa. Hänellä oli ollut varmaan stressaava reissu. Kolme pikkulasta, auto täynnä tavaraa ja se pakollinen ympäri Saksaa ja Ranskaa kiertue. Ulkomailla asuvien tyypillinen synnyinmaareissu. Kaikki sukulaiset ja ystävät on tavattava jne. (Elämäni tarina!)
Eilen illalla lähdimme vasta palautetulla autolla Bonniin Bumerangi-näyttelyyn, olin nauhoittanut uuden Peeping Tom levyn cd:lle kuunneltavaksi, ja kas, auton musiikkilaitteet eivät toimineet. Boxeista lähti sellainen ääni, että katsoimme parhaaksi ohittaa aiheen. Avasin kuitenkin boxit ja tarkistin piuhat. Kaikki päällisin puolin kunnossa. Musiikkia ei vain enää voi kuunnella. No, kyllähän autobaanakin kivasti humisee.
Minä tiedän muuten nyt Bumerangeista melkein kaiken tarvittavan. Hienoja ovat myös "ei takaisin palaavat", lentävät uskomattoman pitkiä matkoja. Ilmojen lämmettessä alan opetella heittoa.
Raportoin oppimisestani heti, kun ilmenee kerrottavaa.
------------------------------------------------------------ (väli)
Viime yönä unissani pyörin taas ympäri kämppää. Havahduin seistessäni keittiössäni. Jokainen unissakävelijä tunnistaa sen kamalan olon. Häpeä ja hämillään. Kata, mene takaisin sänkyyn, mitä helkkaria sä täällä pyörit, sanoin itselleni.
Aamulla taas heräsin siihen, että puhuin ääneen suomea. Olin kuulemma kuullostanut vihaiselta ja erittäin kiukustuneelta. No ei mikään ihme, kyllä vituttikin. Unessa olin juuri lentänyt Suomeen, mennyt mummolaan ja huomannut, että Äiti ja Sisko ovat heittäneet arkullisen ihania 60-luvun mekkojani roskiin. Äiti sanoi, että ne olivat homeessa. Sisko sanoi, että no osta vittu uudet. Olin todella raivoissani. Mutta pitääkö minun mölistä öisin ääneen, se on kamalan noloa, varsinkin jos on yökylässä.
Herättyäni avasin heti vaatekaapin ja aloin tarkistamaan. Huh, se oli vaan unta, kaikki ihanat hippimekkoni roikkuivat nätisti henkareillaan rivissä. Kuin vatupassilla mitattuina!
Rakas nettipäiväkirja, eipä täällä muuta erikoista kerrottavaa. Työ ottaa päähän ja vapaa-aika on minimissään. Kulmakarvojen väliin kohoaa uhkaava finni, jos nyrpistelee nenää, siihen sattuu, eli se taitaa olla sellainen kiva sisäisesti tulehtunut yksilö.
Ystävätär, en ole vieläkään päättänyt mitä puen päälleni lauantain häihin, mutta olisiko sinulla ehkä sellaisia ihania Intiasta tuotuja hindutarroja? Voisin liimata yhden tuon finnin päälle. Mitäs siihen sanot?
Toivotan kaikille herkullista tiistaita. ChaChaCha.
2.1.2007
Tammikuu
Herätyskello soi. Kuulen keittiöstä kahvinkeiton ääniä. Voin rauhassa sulkea silmät, ihan vain hetkeksi, minut herätetään varmasti kun kahvi on tippunut.
Kahvi tarjoillaan sänkyyn. Ikkunat ovat auki, lämmin kesätuuli heiluttaa verhoja, taivas on kirkkaan sininen.
Nousen sängystä, pukeudun kukkakuvioituun puuvillamekkoon ja laitan jalkoihin punaiset sandaalit. Lähden töihin, hidastelen puiston kohdalla ennen metrotunneliin menoa. Puut ovat kirkkaan vihreitä, nurmikko tuoksuu vastaleikatulta. Kaupunki on panostanut tänä vuonna kukkaistutuksiin, ajattelen. Olo on kevyen onnellinen, aurinko lämmittää ihoa.
Kahvi tarjoillaan sänkyyn. Ulkona on pimeää ja kuulen kuinka sade ropisee. Asunto on jääkylmä, yöpöydällä palaa kynttilä. Huomenta, oletko nukkunut hyvin? Pukeudun lämpimästi, raahaudun ulos. Luita kolottaa ja nenä vuotaa. Puisto on harmaa. Metrossa ihmiset tuijottavat apaattisen näköisinä kirjojaan. Nuori mies kuuntelee liian kovalla mp3-soitintaan.
Ei millään enää jaksaisi.
Kahvi tarjoillaan sänkyyn. Ikkunat ovat auki, lämmin kesätuuli heiluttaa verhoja, taivas on kirkkaan sininen.
Nousen sängystä, pukeudun kukkakuvioituun puuvillamekkoon ja laitan jalkoihin punaiset sandaalit. Lähden töihin, hidastelen puiston kohdalla ennen metrotunneliin menoa. Puut ovat kirkkaan vihreitä, nurmikko tuoksuu vastaleikatulta. Kaupunki on panostanut tänä vuonna kukkaistutuksiin, ajattelen. Olo on kevyen onnellinen, aurinko lämmittää ihoa.
Kahvi tarjoillaan sänkyyn. Ulkona on pimeää ja kuulen kuinka sade ropisee. Asunto on jääkylmä, yöpöydällä palaa kynttilä. Huomenta, oletko nukkunut hyvin? Pukeudun lämpimästi, raahaudun ulos. Luita kolottaa ja nenä vuotaa. Puisto on harmaa. Metrossa ihmiset tuijottavat apaattisen näköisinä kirjojaan. Nuori mies kuuntelee liian kovalla mp3-soitintaan.
Ei millään enää jaksaisi.
27.12.2006
Uni kävi todeksi ja valivali
Tapaninpäivänä, siis eilen, herättyäni kaksipäiväisestä lanttulaatikkonirvanasta, päätin viettää ultimate terveellisen päivän.
Luovuin pyjamasta ja pukeuduin ulkovarusteisiin. Lähdimme kävelylle. Tunsin oloni oikein raikkaan reippaaksi. Tutkiskelin pari tuntia kaupungin reunamien luontoa. Jopa hiukan hyppelehdin. Sitten kotona söin terveellistä puuroa. Jopa venyttelin kuuliaisesti.
Päätimme Bobin kanssa lähteä saunaan. Siis täällä saunalla ei ole paljon tekemistä suomalaisen saunan kanssa. Tässä linkki lempisaunaani.
Vaikka minä inhoan vedenalaisia delfiiniääniä, japanilaisia kling klong-atmosfääriyritelmiä, nautin olostani. Paikka oli melko tyhjä ihmisistä, makailin lepotuolissa peiton alla, kävin erilaisissa saunoissa, ulkona katolla makasimme kuumavesialtaassa ja katselimme kuuta kaupungin yllä. Nautimme jotain vihreitä (levä?) wellness (miten minä inhoankaan tuota sanaa, sen pahempi voi vaan olla sana outfit) juomia. Uin ja välillä taas luin Minhiltä saamaani norjalaisen Torgrim Eggenin Sisustaja kirjaa turvenaamio kasvoissa. Se on muuten niin hauska. Siis kirja, ei naamio. En voi lukea sitä nauramatta ääneen.
Eikö kuullostakin terveelliseltä? Saunan jälkeen join teetä, pidättäydyin alkoholista ja menimme aikaisin nukkumaan.
Aloin nähdä unta, jossa istuin Edit Boxissa. Äh, en osaa selittää tätä suomeksi. Joka tapauksessa, siinä kuvaruudulla oli kerroksittain kuvia flamingo linnuista. Edit Box-operator istui vieressäni ja huudahti että linnut karkaavat ruudulta. Siis häh outoa, no joo uni. Yritin kädelläni ottaa yhden vaaleanpunaisen linnun kiinni, ja sillä hetkellä tajusin etten saa kunnolla henkeä ja selkääni sattuu ihan helvetisti. Siis kamala kipu.
Heräsin huutoni. Tajusin, että selkääni on iskenyt noidannuoli. Olen maannut koko loppuyön hereillä, yrittäen olla liikkumatta ja hengitellä. Onneksi Bob löysi lääkekaapista vahvoja särkylääkkeitä ja lihasrentouttajia.
Nyt istun tönkkönä täällä töissä. Täällä ei ole muita, kaikki ovat lomalla. Odotan, että kipu katoaisi ja että Bob tulisi pian jonkun ihme selkälämpölaastarin kanssa tänne, hakisi minut pois (mikä idea oli tulla tänne tässä tilassa?!) ja jos tämä kipu ei häivy MAX. VIIM. huomiseen mennessä, menen lääkäriin. Illaksi olen sopinut jo treffit fysioterapeutti ystävän kanssa.
Onni onnettomuudessa, ei tämä nyt kovin paha voi olla, kerrankun kävelen ja istun. Eli ehkä tätä ei voi kutsua noidannuoleksi vaan selkäkrampiksi. Joka kerta kun hengitän on koko selän alueella piikki, mikä pistää. Fuck yeah.
Wellness my ass.
Luovuin pyjamasta ja pukeuduin ulkovarusteisiin. Lähdimme kävelylle. Tunsin oloni oikein raikkaan reippaaksi. Tutkiskelin pari tuntia kaupungin reunamien luontoa. Jopa hiukan hyppelehdin. Sitten kotona söin terveellistä puuroa. Jopa venyttelin kuuliaisesti.
Päätimme Bobin kanssa lähteä saunaan. Siis täällä saunalla ei ole paljon tekemistä suomalaisen saunan kanssa. Tässä linkki lempisaunaani.
Vaikka minä inhoan vedenalaisia delfiiniääniä, japanilaisia kling klong-atmosfääriyritelmiä, nautin olostani. Paikka oli melko tyhjä ihmisistä, makailin lepotuolissa peiton alla, kävin erilaisissa saunoissa, ulkona katolla makasimme kuumavesialtaassa ja katselimme kuuta kaupungin yllä. Nautimme jotain vihreitä (levä?) wellness (miten minä inhoankaan tuota sanaa, sen pahempi voi vaan olla sana outfit) juomia. Uin ja välillä taas luin Minhiltä saamaani norjalaisen Torgrim Eggenin Sisustaja kirjaa turvenaamio kasvoissa. Se on muuten niin hauska. Siis kirja, ei naamio. En voi lukea sitä nauramatta ääneen.
Eikö kuullostakin terveelliseltä? Saunan jälkeen join teetä, pidättäydyin alkoholista ja menimme aikaisin nukkumaan.
Aloin nähdä unta, jossa istuin Edit Boxissa. Äh, en osaa selittää tätä suomeksi. Joka tapauksessa, siinä kuvaruudulla oli kerroksittain kuvia flamingo linnuista. Edit Box-operator istui vieressäni ja huudahti että linnut karkaavat ruudulta. Siis häh outoa, no joo uni. Yritin kädelläni ottaa yhden vaaleanpunaisen linnun kiinni, ja sillä hetkellä tajusin etten saa kunnolla henkeä ja selkääni sattuu ihan helvetisti. Siis kamala kipu.
Heräsin huutoni. Tajusin, että selkääni on iskenyt noidannuoli. Olen maannut koko loppuyön hereillä, yrittäen olla liikkumatta ja hengitellä. Onneksi Bob löysi lääkekaapista vahvoja särkylääkkeitä ja lihasrentouttajia.
Nyt istun tönkkönä täällä töissä. Täällä ei ole muita, kaikki ovat lomalla. Odotan, että kipu katoaisi ja että Bob tulisi pian jonkun ihme selkälämpölaastarin kanssa tänne, hakisi minut pois (mikä idea oli tulla tänne tässä tilassa?!) ja jos tämä kipu ei häivy MAX. VIIM. huomiseen mennessä, menen lääkäriin. Illaksi olen sopinut jo treffit fysioterapeutti ystävän kanssa.
Onni onnettomuudessa, ei tämä nyt kovin paha voi olla, kerrankun kävelen ja istun. Eli ehkä tätä ei voi kutsua noidannuoleksi vaan selkäkrampiksi. Joka kerta kun hengitän on koko selän alueella piikki, mikä pistää. Fuck yeah.
Wellness my ass.
12.12.2006
Hah, bloggaaminen sekoittaa päätä!
Olen viimeisen parin vuoden aikan nähnyt unia bloggaajista.
Benrope, on esiintynyt unessani, hänellä oli viikset. Elma-Tädin kanssa riehuttiin joskus jossain laiturilla keskellä kokaiinibileitä. Kerran sain sellaisen tuote-esittelylahjan, erilaisia kauneudenhoitotuotteita, kaikki varustettuna keltaisella Just Sopivasti -logolla. (silloin JS oli vielä keltainen).
Kommentaattorina näitä on nähty, mutta harvakseltaan. Näin blogiemäntänä asia on toisin. Ne lisääntyvät.
Pari yötä sitten unessa, olin lähdössä Minhin kanssa hiihtolomalle (!!) jonnekkin pohjoiseen. Meidän piti tavata Helsingin rautatieasemalla, mutta Minh ei saapunut paikalle. Olin kiukkuinen, kunnes tajusin ettei se niin vakavaa ole, otamme yöjunan. Oli oikein rattoissa. Kelatkaa siis tätä! Minh ja meitsi lähdössä hiihtolomalle! Meillä oli mukana sukset, hiihtoasut ja kaikki!
(En ole hiihtänyt ikuisuuksiin, en omista myöskään talviurheiluvaatetusta. Minh, onkos sinulla sukset jo voideltuina? Buaah.)
Tänä aamuna siirsin herätyskelloa puolella tunnilla. Sitten alkoikin tapahtua kummia.
Bodomjärven surmista tuli Suomen televisioon dokusoap. Se oli naurettavan huono, Gustavssonin roolissa oli joku surkea Big Brother tyyppi. Tutkijaa esitti sellainen wannabe Hercule Poirot tyyppi. Kaura pisti aiheesta blogin pystyyn, ironisessa mielessä, se oli huikean hauska, sellainen „elävä blogi“, minne „pääsi sisään“. Oleiltiin sitten kaikki siellä blogissa ja naurettiin ivallisesti koko sarjalle. Kauran uudesta blogista kirjoiteltiin ympäri Suomen lehtiä, mielipiteet jakoivat kansaa. Blogi rikkoi kaikki listaennätykset.
Muihin aiheisiin.
Minun pitää vielä ilmoittaa, että inhoan Belgiaa. (Bryssel voidaan jättää laskuista pois, siellähän on ihan kivaa, kai)
Jos tätä blogia lukee joku Belgiassa asuva, tai Belgiasta tykkäävä henkilö, voitte ystävällisesti yrittää muuttaa mielipidettäni. Olen avoin mielipiteeni muuttamiselle. Ehkä en vain tunne maata tarpeeksi hyvin, mutta en jotenkin haluakaan oppia tuntemaan.
Joka ikinen kerta kun olen siellä, kaduilla on vaan jotain puolihulluja. Sellaisia tyyppejä mitä näkee jossain 50-luvulla tehdyissä trash horror filmeissä. Eräässä pikku kaupungissa yritin kerran etsiä ruokailupaikkaa koko iltapäivän, en tavannut kaduilla yhtäkään ihmistä, kuka olisi voinut auttaa. Yksi näytti jopa normaalilta ja kun menin lähemmäksi, puhuikin se itsekseen ja murisi. Oikeasti.
Kun ajan autobaanalla Hollannista Ranskaan, yritän mahdollisimman nopeasti, tietenkin turvavälit ym. tarkasti huomioiden, Belgiasta pois. Että jos esim. auto hajoaa tai saa sairaskohtauksen, niin on Ranskassa tai vaihtoehtoisesti Hollanissa tai jossain, muttei ainakaan siellä. Usein sitten jo Bobin kanssa hurraamme Vive la France, koska Ranskan raja tuli, mutta ennenaikaisesti, koska hups ja oletkin taas takaisin Belgiassa. Jos pysähdyn siellä asioimaan huoltoasemalla, jää käteni ihan varmasti sen typerän vetoikkunaklapin alle.
Tänään olen yrittänyt koko päivän soittaa erään suuren belgialaisen tv-kanavan arkistoon työasioissa. Siellä koko helvetin kanavalla ei ole ilmeisesti yhtäkään henkeä, kuka puhuisi englantia, ranskaa tai saksaa. Tämä on jo erittäin outoa. Siis ymmärrän jos kyseessä olisi vaikka lihakauppa tai polkupyöräkorjaamo. Ilmeisesti pitää alkaa metsästämään tulkkia. Mitä sitten tulkille sanon? Puhutteko flaamia tai jotain mongoranskaa? Nyt siellä ei edes vastaa enää kukaan. Näkevät tietysti numeroni.
Ainiin, terveisiä Kuuluttajalle !
(Huomioittehan huutomerkit!)
Benrope, on esiintynyt unessani, hänellä oli viikset. Elma-Tädin kanssa riehuttiin joskus jossain laiturilla keskellä kokaiinibileitä. Kerran sain sellaisen tuote-esittelylahjan, erilaisia kauneudenhoitotuotteita, kaikki varustettuna keltaisella Just Sopivasti -logolla. (silloin JS oli vielä keltainen).
Kommentaattorina näitä on nähty, mutta harvakseltaan. Näin blogiemäntänä asia on toisin. Ne lisääntyvät.
Pari yötä sitten unessa, olin lähdössä Minhin kanssa hiihtolomalle (!!) jonnekkin pohjoiseen. Meidän piti tavata Helsingin rautatieasemalla, mutta Minh ei saapunut paikalle. Olin kiukkuinen, kunnes tajusin ettei se niin vakavaa ole, otamme yöjunan. Oli oikein rattoissa. Kelatkaa siis tätä! Minh ja meitsi lähdössä hiihtolomalle! Meillä oli mukana sukset, hiihtoasut ja kaikki!
(En ole hiihtänyt ikuisuuksiin, en omista myöskään talviurheiluvaatetusta. Minh, onkos sinulla sukset jo voideltuina? Buaah.)
Tänä aamuna siirsin herätyskelloa puolella tunnilla. Sitten alkoikin tapahtua kummia.
Bodomjärven surmista tuli Suomen televisioon dokusoap. Se oli naurettavan huono, Gustavssonin roolissa oli joku surkea Big Brother tyyppi. Tutkijaa esitti sellainen wannabe Hercule Poirot tyyppi. Kaura pisti aiheesta blogin pystyyn, ironisessa mielessä, se oli huikean hauska, sellainen „elävä blogi“, minne „pääsi sisään“. Oleiltiin sitten kaikki siellä blogissa ja naurettiin ivallisesti koko sarjalle. Kauran uudesta blogista kirjoiteltiin ympäri Suomen lehtiä, mielipiteet jakoivat kansaa. Blogi rikkoi kaikki listaennätykset.
Muihin aiheisiin.
Minun pitää vielä ilmoittaa, että inhoan Belgiaa. (Bryssel voidaan jättää laskuista pois, siellähän on ihan kivaa, kai)
Jos tätä blogia lukee joku Belgiassa asuva, tai Belgiasta tykkäävä henkilö, voitte ystävällisesti yrittää muuttaa mielipidettäni. Olen avoin mielipiteeni muuttamiselle. Ehkä en vain tunne maata tarpeeksi hyvin, mutta en jotenkin haluakaan oppia tuntemaan.
Joka ikinen kerta kun olen siellä, kaduilla on vaan jotain puolihulluja. Sellaisia tyyppejä mitä näkee jossain 50-luvulla tehdyissä trash horror filmeissä. Eräässä pikku kaupungissa yritin kerran etsiä ruokailupaikkaa koko iltapäivän, en tavannut kaduilla yhtäkään ihmistä, kuka olisi voinut auttaa. Yksi näytti jopa normaalilta ja kun menin lähemmäksi, puhuikin se itsekseen ja murisi. Oikeasti.
Kun ajan autobaanalla Hollannista Ranskaan, yritän mahdollisimman nopeasti, tietenkin turvavälit ym. tarkasti huomioiden, Belgiasta pois. Että jos esim. auto hajoaa tai saa sairaskohtauksen, niin on Ranskassa tai vaihtoehtoisesti Hollanissa tai jossain, muttei ainakaan siellä. Usein sitten jo Bobin kanssa hurraamme Vive la France, koska Ranskan raja tuli, mutta ennenaikaisesti, koska hups ja oletkin taas takaisin Belgiassa. Jos pysähdyn siellä asioimaan huoltoasemalla, jää käteni ihan varmasti sen typerän vetoikkunaklapin alle.
Tänään olen yrittänyt koko päivän soittaa erään suuren belgialaisen tv-kanavan arkistoon työasioissa. Siellä koko helvetin kanavalla ei ole ilmeisesti yhtäkään henkeä, kuka puhuisi englantia, ranskaa tai saksaa. Tämä on jo erittäin outoa. Siis ymmärrän jos kyseessä olisi vaikka lihakauppa tai polkupyöräkorjaamo. Ilmeisesti pitää alkaa metsästämään tulkkia. Mitä sitten tulkille sanon? Puhutteko flaamia tai jotain mongoranskaa? Nyt siellä ei edes vastaa enää kukaan. Näkevät tietysti numeroni.
Ainiin, terveisiä Kuuluttajalle !
(Huomioittehan huutomerkit!)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
