Katapultti julkaisu on kesätauolla

Viime yön unessa meidän piti muuttaa. Uusi asunto oli jo valmiina, jotenkin pakon edessä oli vaan mentävä uuteen kotiin. Avasimme Bobin kanssa uuden asunnon oven ja pillahdin itkuun. Asunto oli moderni ja täynnä "luksusta". Se oli valtava, keittiö kiilsi teräksen sävyissä, keskellä mielettömän isoa keittiötä oli pömpeli, mitä kodin messuilla kai kutsutaan lämpimästi kodin sydämeksi. Eli hella ja työtaso tuuletuspönikköineen olivat keskellä huonetta. Kaikki kiilsi kuin sisustuslehdessä ja lattia oli jotain hienoa materiaalia. Kylpyhuone oli kuin tv:ssä näkemistäni Dubai hotelli dokumenteista, hienoa marmoria ja pienia fengshui-henkisiä kiviä sun muita asetelmia. Kuljin valtaisin tyylikkään hallin läpi ja nousin pari porrasta ylemmäs kohti olohuonetta, sekin oli valtava, kuin Dallasiasta tai Dynastiasta, vain nykyajan henkeen sisustettu. Pitkä paljas puupöytä jonka yllä roikkui trendikäs lasi/muovi "kristalli"kruunu. Sohvapöytä oli matala, kulmasohva beige, matot uskomattoman beigejä, sellaisia kuin Ikeassa, mutta niitä todella kalliita, ja siellä olivat kaikki maailman tv-koti-teatteri-laitteet. Näky oli kauhea, koska minä halusin vain takaisin kotiin, omaan kotiin.
Bob yritti lohduttaa minua, että kyllä tästäkin selvitään. Tajusin että koko olohuoneen, mikä oli ainakin 100 neliötä, takaseinä oli pelkkää lasia. Kuljin kohti seinää ja katsoin eteeni, näkymä aukeni ja tajusin, että asuntomme oli keskellä Helsingin Kampin Keskusta. Näin lasin läpi ihmisiä raahamassa ostoksiaan muovikasseissa kaupoista toiseen ja kerrosta alempana oli jokin pihviravintola, siellä istuskelivat hymyilevät, onnelliset ostelijat nauttimassa ostosten välissä punaviiniä ja pihviä. Aloin tuntea outoa sekavuutta, tajusin että on joulunalusaika ja ihmiset tekevät jouluostoksia, Pentikillä olisi joulutarjouksia, kuulin kaiuttimista. Olin keskellä henkilökohtaista helvettiäni.
Bob jotenkin hävisi ja seisoin asunnossa kauhuissani yksin. Yhtäkkiä Boris Beckerin uusin vaimo Lilly tuli sisään ja puhutteli minua töykeästi. Hän kysyi olinko sitten selvillä, että herääminen tapahtuu joka arkiaamu kello kuusi, sillä tehtäviini kuului nuorimman pojan Eliaksen aamupalan teko. Lilly puhui jotenkin kauhean ilkeällä tavalla ja otin pöydältä kännykkäni ja poistuin asunnosta. Hän huuteli jotain ohjeita perääni, mutta juoksin vain pois. Sitten seisoin entisen linja-auto aseman paikalla, siinä mistä ennen Espoon bussit lähtivät ja yritin soittaa Bobille. Koko Kampin Keskus oli hävinnyt, kaikki oli kuten ennenkin, näin tunnelin minne ennen Länsiväylän bussit ajoivat, Forumin valot paloivat ja linja-autoaseman digitaalinen kello näytti kymmenen sekunnin välein kelloa ja lämpötilaa. Busseja ei vain ollut paikalla, satoi lunta ja näpyttelin kännykkääni. Paniikki alkoi kasvaa. Olin vahingossa ottanut Lillyn kännykän, osoitemuistiossa olivat Lillyn ystävien numerot ja en saanut päähäni Bobin numeroa, käteni tärisivät ja en vain saanut numeroa näppäillyksi. Kauhuissani tajusin, että minun on pakko soittaa Rouva Levykauppiaan vaimolle. 0163..... enempää en muistanut.
Lillyn osoitemuistiossa oli vain neljäkirjaimisia tyttöjen nimiä. Kuusi kappaletta.
Tina
Nina
Caro
Lisa
Luna
Lena

Heräsin.

Bob on ollut jo kolme viikkoa poissa, enimmäkseen Sardiniassa ja Provencessa. Hän palaa huomenna keskiviikkona myöhään yöllä ja minä en enää jaksa odottaa. Kaikki yöt yhtä sekoilua! Yksin nukkumisesta ei tule enää mitään, ei enää huvita.
Sitten me lähdemme reissuun ja ajelemme Suomeen. Kiertelemme itää ja länttä. Pääkaupungissa olemme vain pari päivää, joten kaikki suunnittelemani blogitapaamiset pitää unohtaa. (Melkein kaikki muutkin!)
Pakkaan mukaan lämpimiä vaatteita, peittoja ja kumisaappaat. Aion syödä paljon kalaa ja perunaa. Tarvitsen kirjoja (Minh, voitko tehdä mulle valmiiksi pinon?) ja ihan vitusti aikaa itselleni.
Kaikille lukijoille toivotan täten mukava kesää, voikaa hyvin ja blogataan taas syksymmällä, ellei sitten aiemmin spontaanisti.
Ahoi!

Levoton Tuhkimo (Tribute to Minhin viime otsikko)

Miksi aina levoton?
En edes muista kuinka usein olen pakannut kamani ja häipynyt. Ei aina tarvitse häipyä kauas, semmoinen häipymisen fiilis on jo riittänyt. Irtisanoo kämpän tosta vaan ja sitten tulee se ihana olotila, että nyt kun olen irtisanonut kämpän, jotain tapahtuu. Että saas nähdä mitä, mutta ainakin pitää nyt ensin miettiä että mitä seuraavaksi. Jos ei mitään keksi, niin lähtee vaikka jonkun kivan pojan mukaan, ihan minne vaan, pääasia että jotain tapahtuu.
Olen tänään tutkinut lentoja sinne ja tänne, mutta en ole buukannut mitään. Olen tutkinut ebayn busseja. Tuossa bussissa voisin asua ja mennä ihan minne vaan. En ole ostanut mitään.
Hieno oivallus on se, kun sitä tajuaa, juuri sillä samaisella hetkellä, ettei tarvitse välttämättä lähteä mihinkään. Että kun katsoo peiliin ja taas kerran muistaa, että HALOO! minä olen minä, ja übrigens, voin tehdä ihan mitä vain. Kaikki ovet ovat auki. Eihän niitä kukaan voi sulkea, paitsi minä itse.

Muistan ihan tarkalleen miten seisoin lapsena rannassa ja tuijotin mustaa merta, ajattelin että tuosta tuonne, siellä on Tallinna, jos oikein päätään Suokissa venytti, saattoi jopa onnella nähdä Tallinnan valot. Hiukan enemmän oikealle ja siinähän on jo Hampuri. Vesireitit ovat parhaita reittejä, tuostahan pääsee vaikka New Yorkiin tai Kap Kaupunkiin. Tuosta vaan tuonne!

Ja kaikista maailman paikoista, missä vesi on turkoosia, missä voisi halailla muurahaiskarhuvauvoja ketkä ovat orpoja, olen päätynyt tähän sateiseen kaupunkiin.

Tätä täytyy nyt hiukan miettiä.