Minulla on Kölnin kaupungin joukkoliikeenteen kuukausikortti. Iltaisin kello seitsemän jälkeen saa yksi aikuinen matkustaa kanssani ilmaiseksi. Tämä käytäntö on myös viikonloppuisin ja muina pyhinä voimassa.
Oli aika jolloin en seurustellut. Silloin tapanani oli istua jonkin kivannäköisen miehen lähelle junassa. Toivoin että tarkastajat tulisivat ja miehellä ei olisi lippua. Sitten sanoisin ystävällisesti, että hän on seurassani. Mies hämmästelisi ja tarkastajat olisivat ärsyyntyneitä. Hän lähtisi heti leikkiin mukaan ja olisi kuin olisimme samaa seuruetta.
Sitten hän kiittäisi minua ja ehdottaisi että lähtisimme kahville. Kävelisimme kesäisen puiston poikki nauraen. Menisimme hänen asuntoonsa. Siellä olisi kaunista. Hän tarjoaisi minulle viiniä. Joisimme sitä, kuuntelisimme Violet Femmesin vinyylejä ja valo tulisi kauniisti sisään avonaisesta ikkunasta. Katsoisimme toisiamme silmiin ja mahassa lentelisi perhosia. Hän ottaisi minua kädestä kiinni ja sanoisi näyttävänsä jotain. Kiipeäisin hänen perässään ullakolle ja sieltä tikapuita pitkin katolle. Loikoilisimme katolla ilta-auringossa, ja koko kaupunki lepäisi allamme.
Näin ei koskaan käynyt. Nykyään toivon ettei kävisikään.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaipuu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaipuu. Näytä kaikki tekstit
16.5.2008
29.10.2007
Tupakka asiaa Vol. 2
Kirjoitin tänne 11. Lokakuuta olleeni kolme päivää tupakoimatta. Nyt on kulunut reilut kolme viikkoa ja on pieni yhteenvedon aika.
Olen sortunut ainakin kolme kertaa polttaamaan. Jokainen retkahdus on sattunut juodessani alkoholia muiden polttavien seurassa. Retkahdus ei tarkoita mitään "poltin yhden juttua", vaan poltin sitten reippaasti illan loppuun asti ja seuraavana aamuna päätin sinnikkäästi jatkaa kokeiluani.
En ole ikinä ollut näin montaa päivää tupakoimatta. Miten tässä ikinä käykään, on tämä minun henk.koht. ennätykseni.
Olot vaihtelevat. Välillä tunnen suurta surua. Suru on semmoinen kauhea ikävä. Kuin joku olisi kuollut, tai jotain kauheaa peruuttamatonta olisi tapahtunut ja pelkään. Tuntuu siltä että mikään ei ole enää ennallaan. Sitten yritän saada itseni taas tajuamaan, että minulta ei ole kukaan vienyt mitään pois, minä vaan kaipaan tupakkaa, tuota parasta ja vanhinta ystävääni. Mielenkiintoista huomata kuinka heikossa ystävyyssuhteessa olenkaan elänyt.
Mutta mikä parasta, välillä tunnea oikeaa riemua. Kävelen kaduilla ja mietin kuinka minä olen tupakasta vapaa ihminen, elämänlaatuni on parantunut ja sitten yritän katsella tupakat kädessä kulkijoita säälien. Tarkkailen kuinka naiset vetävät röökiä keuhkoinsa. Lataan kaikki röyhkeät ajatukset päähäni. Voi raukkaa, tuommoinen keltainen tupakoitsijan iho. Hah, nyt nuo raukat köhivät. Hyi miten kellertävät kynnet jne. Eli kaikki ne ajatukset mistä minä olen kärsinyt, silloin kun olen huomannut olevani aino polttaja suuressa joukossa.
Sitten mietin positiivisia asioita. Aamuyskä loppuu joskus. Voin mennä Iso Siskon kanssa ravintolaan syömään ja juomaan ilman että pompin kokoajan hermostuneena tupakalla. En yski balettitunnilla. En kuole keuhkoahtaumaan. Ihoni muuttuu kuulaammaksi. En hengästy. En yski aamuisin klimppejä.
Ja kappas olo kääntyy taas ympäri ja suren.
Kliseet. Pahimpia ovat aamut, ruuan jälkeen ja baarissa. (Tosin en voi käydä tällähetkellä baareissa, koska muuten retkahdan. Tähän minun pitää vielä keksiä joku ratkaisu, enhän voi alkaa istumaan yksinäni kotona koska pelkään tupakkaa!)
Muita huomioita. Aamulla on hienoa tuntea nenässä tuoreen kahvin tuoksu. En tiennytkään miten erilaisilta kaikki suihkusaippuat tuoksuvat. 99% naisista käyttävät aivan kamalia hajuvesiä ja ihan liikaa. Monen henki haisee kauhealle. Kukat tuoksuvat ihanille. Joka paikassa haisee tupakka, mikä ei minua tosin haittaa.
Minulla on ollut 15 vuotiaasta asti tärisevät kädet. Ei enää.
Näin nyt. Huomisesta en tiedä.
(Nikotiinilaastari on ja pysyy käsivarressa)
Olen sortunut ainakin kolme kertaa polttaamaan. Jokainen retkahdus on sattunut juodessani alkoholia muiden polttavien seurassa. Retkahdus ei tarkoita mitään "poltin yhden juttua", vaan poltin sitten reippaasti illan loppuun asti ja seuraavana aamuna päätin sinnikkäästi jatkaa kokeiluani.
En ole ikinä ollut näin montaa päivää tupakoimatta. Miten tässä ikinä käykään, on tämä minun henk.koht. ennätykseni.
Olot vaihtelevat. Välillä tunnen suurta surua. Suru on semmoinen kauhea ikävä. Kuin joku olisi kuollut, tai jotain kauheaa peruuttamatonta olisi tapahtunut ja pelkään. Tuntuu siltä että mikään ei ole enää ennallaan. Sitten yritän saada itseni taas tajuamaan, että minulta ei ole kukaan vienyt mitään pois, minä vaan kaipaan tupakkaa, tuota parasta ja vanhinta ystävääni. Mielenkiintoista huomata kuinka heikossa ystävyyssuhteessa olenkaan elänyt.
Mutta mikä parasta, välillä tunnea oikeaa riemua. Kävelen kaduilla ja mietin kuinka minä olen tupakasta vapaa ihminen, elämänlaatuni on parantunut ja sitten yritän katsella tupakat kädessä kulkijoita säälien. Tarkkailen kuinka naiset vetävät röökiä keuhkoinsa. Lataan kaikki röyhkeät ajatukset päähäni. Voi raukkaa, tuommoinen keltainen tupakoitsijan iho. Hah, nyt nuo raukat köhivät. Hyi miten kellertävät kynnet jne. Eli kaikki ne ajatukset mistä minä olen kärsinyt, silloin kun olen huomannut olevani aino polttaja suuressa joukossa.
Sitten mietin positiivisia asioita. Aamuyskä loppuu joskus. Voin mennä Iso Siskon kanssa ravintolaan syömään ja juomaan ilman että pompin kokoajan hermostuneena tupakalla. En yski balettitunnilla. En kuole keuhkoahtaumaan. Ihoni muuttuu kuulaammaksi. En hengästy. En yski aamuisin klimppejä.
Ja kappas olo kääntyy taas ympäri ja suren.
Kliseet. Pahimpia ovat aamut, ruuan jälkeen ja baarissa. (Tosin en voi käydä tällähetkellä baareissa, koska muuten retkahdan. Tähän minun pitää vielä keksiä joku ratkaisu, enhän voi alkaa istumaan yksinäni kotona koska pelkään tupakkaa!)
Muita huomioita. Aamulla on hienoa tuntea nenässä tuoreen kahvin tuoksu. En tiennytkään miten erilaisilta kaikki suihkusaippuat tuoksuvat. 99% naisista käyttävät aivan kamalia hajuvesiä ja ihan liikaa. Monen henki haisee kauhealle. Kukat tuoksuvat ihanille. Joka paikassa haisee tupakka, mikä ei minua tosin haittaa.
Minulla on ollut 15 vuotiaasta asti tärisevät kädet. Ei enää.
Näin nyt. Huomisesta en tiedä.
(Nikotiinilaastari on ja pysyy käsivarressa)
16.2.2007
Marttyyri huhuilee Helsinkiiin
Itseasiassa minun pitäisi olla juuri nyt Helsingissä.
Olimme jo Bobin kanssa varanneet lennot pitkäksi viikonlopuksi, koska täällä on Kölnin Karnevaali , ja minä olen ilonpilaaja, enkä juhli sitä. Ilmoitin jo Marraskuussa Helsingin Klaanille asiasta. Vastaus kuului, että ei ei, me tulemme kaikki Karnevaalina sinne. Asiaa pohdittiin ja päädyttiin siihen, että me vaihdoimme matkan toiseen päivämäärään ja Klaani tulee jossain kokonaisuudessa tänne.
Nyt on niin, että minä olen täällä, Bob on myös täällä, Karnevaali ja sen mukana pari miljoonaa ääliö-örveltäjää ovat myös täällä. Siinä on jo ikävä yhtälö, mutta pahempaa on se, että kukaan Helsingistä ei ole täällä.
Nyt tunnen itseni kamalaksi nipotädiksi. Äkäistyin hiukan, osoittelin syyttävällä sormella, olin pari minuuttia marttyyri. Kyllä, minä olin marttyyri! Ja uskokaa, se on vihonviimeinen piirre mitä minä VIHAAN. Muutuin puhelimessa hetkeksi säälittäväksi pikkutytöksi, aijaa, no me oltiin jo otettu vapaata, niin en näe siis vanhempiani, siis en ole teille tärkeä, mummo pettyy kamalasti, peruttiin teidän takia jne. Säälin itseäni siis, hyi helkkari, itsesääli pois minusta!
Niin, siis tuota kesti lyhyen hetken, sitten muutuin ällöttäväksi tädiksi. Hoitakaa asianne kunnolla! Ilmoittakaa ajoissa! Saas olla viimeinen kerta! Polttakaa vähemmän ruohoa vätykset! Vitun flegmaatikot!
No, näin nyt. Pianhan me näemme. Kaikki hyvin. Ehtiihän taas. En anna tämän pilata viikonloppuani, täällä on siis maanantaikin vapaa. Menen illalla ystävien keikalle. Golden Helmets saa tänään hoitaa sieluani.
Niin, sielunhoidosta. Sitten tajusin, että Hidria Spacefolkin uusi levy on valmis, ihan kohta julkaisutilaisuus (minä en pääse sinnekkään!), ja minulla ei ole sitä. En ole vielä kuullut masteroituina uusia kipaleita, mutta voin silti jo vakuuttaa, että se tulee olemaan tämän vuoden paras suomalainen levy. Jotenkin kovempi, timmimpi kuin vanhemmat. Säreämpi. No sitten puhelimella soittelua, meinasin jo ottaa marttyyrin asenteen (TAAS !). No levy tulossa, heti kun kannet valmiit. Se on nimittäin ihan parasta hoitoa minulle. Toimii takuuvarmasti. Alan piinata ensi viikolla postimiestä.
Ystävä Helsingissä on mennyt kihloihin. Aijaa, ei minulle oltu kerrottu. No ei sitä missään kuulutettu. Silti, minä en tiedä mistään mitään ja kukaan ei edes vaivaudu tänne. Nyyh sniif ja blaah.
Minä minä minä.
Minua vaivaa joku ihme olo välillä, joskus, harvoin, että kun en ole paikalla, minut unohdetaan. Sitten saatan soitella yöllä Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle (Olen kamalan kaupunkikeskeinen) eri numeroihin ja haluan kuulla vakuuttelua, että vaikka en ole siellä, en ole ulkopuolinen. Sama muihinkin kaukaisempiin paikkoihin. Ulkosuomalainen nyyhkii puhelimessa. Olenko sydämessäsi? Kirjoitathan kalenteriin koska tulen? Isolla, ja laitat jääkaapin oveen? Ai missä olitte? Kuka se on? Mikä se on? No en tunne, koskaan kuullutkaan!
Välillä on niin kauhea ikävä. (Jätän tästä merkinnästä kokonaan äiti-isä-sisko-ikävän pois, muuten menee itkuksi koko juttu) Minulla on ikävä erästä Puu-Vallilan pihaa. Ikävöin Säästöpankin rantaa, erityisesti erästä pikku asuntoa siellä, niin ja sitä kohtaa Skattan kärjessä, missä tuulee voimakkaimmin. Siinä missä oli hyvä juoda pussikaljaa. Vaikka tuskinpa Te siellä enää istutte.
Ikävöin asioita, mitä ei ole enää olemassa.
Te viette minut nyt uusiin paikkoihin. Ja minä ihmettelen kuinka tapaan niin samoja kasvoja kuin ennen. Silti en tunne enää ketään.
Kotona ikävöin paikkoja, mitkä on aikoja sitten kuopattu. Kaipaan ihmisiä, keitä ei oikeastaan ole enää edes olemassa.
Taidan kaivata sitä mummolaa, missä istun kivellä niityn reunalla, kuulen kuinka joku leikkaa nurmikkoa, taivas on sininen ja järvi tyyni. Lehmät ammuvat. Rauha, sarjakuva kädessä, eskimopuikko toisessa.
„Pim, olet nokikana, olet vallassani.“ Aku on hypnotisoitu.
Toisaalta, voinhan minä muuttaa milloin vaan Helsinkiin. Tai ihan mihin vaan. Se on elämässä hieno asia, että niin kauan kun vaan on terve, voi mennä melkeinpä minne vaan. Ja vieläpä ihan aikuinen ihminen, kukaan ei voi tulla sanomaan, että tee niin tai näin. Mutta enhän minä haluaisi takaisin Suomeen. En muuten todellakaan.
Olen vaan melankolinen ja märehdin.
Olimme jo Bobin kanssa varanneet lennot pitkäksi viikonlopuksi, koska täällä on Kölnin Karnevaali , ja minä olen ilonpilaaja, enkä juhli sitä. Ilmoitin jo Marraskuussa Helsingin Klaanille asiasta. Vastaus kuului, että ei ei, me tulemme kaikki Karnevaalina sinne. Asiaa pohdittiin ja päädyttiin siihen, että me vaihdoimme matkan toiseen päivämäärään ja Klaani tulee jossain kokonaisuudessa tänne.
Nyt on niin, että minä olen täällä, Bob on myös täällä, Karnevaali ja sen mukana pari miljoonaa ääliö-örveltäjää ovat myös täällä. Siinä on jo ikävä yhtälö, mutta pahempaa on se, että kukaan Helsingistä ei ole täällä.
Nyt tunnen itseni kamalaksi nipotädiksi. Äkäistyin hiukan, osoittelin syyttävällä sormella, olin pari minuuttia marttyyri. Kyllä, minä olin marttyyri! Ja uskokaa, se on vihonviimeinen piirre mitä minä VIHAAN. Muutuin puhelimessa hetkeksi säälittäväksi pikkutytöksi, aijaa, no me oltiin jo otettu vapaata, niin en näe siis vanhempiani, siis en ole teille tärkeä, mummo pettyy kamalasti, peruttiin teidän takia jne. Säälin itseäni siis, hyi helkkari, itsesääli pois minusta!
Niin, siis tuota kesti lyhyen hetken, sitten muutuin ällöttäväksi tädiksi. Hoitakaa asianne kunnolla! Ilmoittakaa ajoissa! Saas olla viimeinen kerta! Polttakaa vähemmän ruohoa vätykset! Vitun flegmaatikot!
No, näin nyt. Pianhan me näemme. Kaikki hyvin. Ehtiihän taas. En anna tämän pilata viikonloppuani, täällä on siis maanantaikin vapaa. Menen illalla ystävien keikalle. Golden Helmets saa tänään hoitaa sieluani.
Niin, sielunhoidosta. Sitten tajusin, että Hidria Spacefolkin uusi levy on valmis, ihan kohta julkaisutilaisuus (minä en pääse sinnekkään!), ja minulla ei ole sitä. En ole vielä kuullut masteroituina uusia kipaleita, mutta voin silti jo vakuuttaa, että se tulee olemaan tämän vuoden paras suomalainen levy. Jotenkin kovempi, timmimpi kuin vanhemmat. Säreämpi. No sitten puhelimella soittelua, meinasin jo ottaa marttyyrin asenteen (TAAS !). No levy tulossa, heti kun kannet valmiit. Se on nimittäin ihan parasta hoitoa minulle. Toimii takuuvarmasti. Alan piinata ensi viikolla postimiestä.
Ystävä Helsingissä on mennyt kihloihin. Aijaa, ei minulle oltu kerrottu. No ei sitä missään kuulutettu. Silti, minä en tiedä mistään mitään ja kukaan ei edes vaivaudu tänne. Nyyh sniif ja blaah.
Minä minä minä.
Minua vaivaa joku ihme olo välillä, joskus, harvoin, että kun en ole paikalla, minut unohdetaan. Sitten saatan soitella yöllä Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle (Olen kamalan kaupunkikeskeinen) eri numeroihin ja haluan kuulla vakuuttelua, että vaikka en ole siellä, en ole ulkopuolinen. Sama muihinkin kaukaisempiin paikkoihin. Ulkosuomalainen nyyhkii puhelimessa. Olenko sydämessäsi? Kirjoitathan kalenteriin koska tulen? Isolla, ja laitat jääkaapin oveen? Ai missä olitte? Kuka se on? Mikä se on? No en tunne, koskaan kuullutkaan!
(Kata, joka laittaa puhelimen illalla äänettömälle, kun joku Suomessa on kuitenkin jossain baarissa)
Luetteko te tätä Ystävät? Vai olenko edes muistanut kertoa kaikille tästä blogista? Tämä on tälläinen sivu netissä, voitte lukea täältä hienoja, merkittäviä kirjoituksiani.Välillä on niin kauhea ikävä. (Jätän tästä merkinnästä kokonaan äiti-isä-sisko-ikävän pois, muuten menee itkuksi koko juttu) Minulla on ikävä erästä Puu-Vallilan pihaa. Ikävöin Säästöpankin rantaa, erityisesti erästä pikku asuntoa siellä, niin ja sitä kohtaa Skattan kärjessä, missä tuulee voimakkaimmin. Siinä missä oli hyvä juoda pussikaljaa. Vaikka tuskinpa Te siellä enää istutte.
Ikävöin asioita, mitä ei ole enää olemassa.
Te viette minut nyt uusiin paikkoihin. Ja minä ihmettelen kuinka tapaan niin samoja kasvoja kuin ennen. Silti en tunne enää ketään.
Kotona ikävöin paikkoja, mitkä on aikoja sitten kuopattu. Kaipaan ihmisiä, keitä ei oikeastaan ole enää edes olemassa.
Taidan kaivata sitä mummolaa, missä istun kivellä niityn reunalla, kuulen kuinka joku leikkaa nurmikkoa, taivas on sininen ja järvi tyyni. Lehmät ammuvat. Rauha, sarjakuva kädessä, eskimopuikko toisessa.
„Pim, olet nokikana, olet vallassani.“ Aku on hypnotisoitu.
Toisaalta, voinhan minä muuttaa milloin vaan Helsinkiin. Tai ihan mihin vaan. Se on elämässä hieno asia, että niin kauan kun vaan on terve, voi mennä melkeinpä minne vaan. Ja vieläpä ihan aikuinen ihminen, kukaan ei voi tulla sanomaan, että tee niin tai näin. Mutta enhän minä haluaisi takaisin Suomeen. En muuten todellakaan.
Olen vaan melankolinen ja märehdin.
17.1.2007
Moderni kapinallinen liihottaa tanssilattialla sukissa ja roikottaa päätään!
Liikkeellä kummaa aktiivisuutta.
Jos joku sattui lukemaan sen järkyttävän pitkän teinimeemin, mihin vastasin pari viikkoa sitten, niin ehkä huomasitte, että olen ollut huolissani fyysisestä hyvinvoinnistani.
Päätin sitten ryhdistäytyä. Ja vieläpä uudistua! Koska olen tanssinut koko ikäni klassista balettia, tanssitunneilla käyminen on aina ollut sitä kurinalaista (hah) jokseenkin matemaattista vatsasisään-nutturakiristää-väännäjäseniäkunnessattuu-harjoittelua.
Nyt olen tehnyt jotain täysin mullistavaa. Käyn modernin tanssin tunnilla.
Se on ihan uskomatonta, klassisen pianon sijaan tanssimme myös modernin musiikin tahdissa. Olen siis moderni. Kauhean vaikeaa tosin, tai mitä minä nyt oikein odotan kahden tunnin jälkeen, monissa liikkeissä jalkaterät eivät ole auki, vaan sojottavat ihan suoraan eteenpäin, selkää taivutellaan jotenkin inhimillisemmin ja pään piti antaa välillä vaan rennosti roikkua lattian suuntaan, eikä siellä pidetä tossuja jalassa. Siis tämä sotii sitä kaikkea vastaan, mitä olen koko ikäni harjoittanut. Melkein tuli paniikki, kun aloin miettiä, että mitä jos vanha baletinopettajani näkisi minut, selkä ei ollut edes kunnolla suorassa ja sormet harittivat oudosti!
En kuitenkaan uskalla ihan hurjaksi alkaa, käyn tietenkin silloin tällöin myös baletissa. Se on katsokaas samainen koulu.
Pidän paikasta. Baletin opettaja ja siis kyseisen paikan omistaja on hollantilainen herrasmies. Hänessä on vielä sellaista vanhemman ajan charmia. Modernin opettaja on miellyttävä ja uskomattoman kaunis nainen. Tosin hän on niiiiiiiin taiteellinen ja BOHEEMI, että melkein voisi ärsyttää, mutta eipä ärsytäkään, hänessä on nimittäin jotain niin sydämellistä.
Pukuhuoneesta pitää loikkia pihan ja portaitten kautta tanssisaliin, siellä haisee hiukan homeelle ja lattia narskuu. Ei tosin niin paljon, kuin pienenä tyttönä Stadikan peilisalissa. Siellä nimittäin todellakin HAISI homeen ja kalkin sekoitus.
Muu ryhdistäytyminen: Olen kuuliaisesti venytellyt joka aamu, yritän välttää tulevia selkäongelmia.
Venytelkää kaikki paljon enemmän, lempimusiikin soidessa, se on sielulle hyväksi!
Venyttely on hyvä ongelmanratkaisu kaikissa tilanteissa. Ei se toki varsinaista pulmaa ratkaise, mutta helpottaa ajatusraksutusta.
(Nuorempana tapanani oli polttaa usein ruohoa, voi niitä venyttelysessioita, saatoin tunteja venyä mitä oudoimpiin akrobaattisiin asentoihin. Koska en enää pahemmin polttele, on venyttelykin paljon kankeampaa, mutta kulkeepa ajatus selkeämmin. Niin tai näin.)
Oikeasti, olo on jo parin viikon jälkeen niin paljon parempi, askel keveämpi.
Haluan vielä kertoa teille, että Bob soutaa kokoajan. Hän innostui viime kesänä Suomessa soutelusta ja vaati soutukoneen. Ostin Joulun alla sellaisen ebaystä. Varmaan joku onneton hankkinut sen ostoskanavalta ja noudinkin sen jonkun miehen kellarista. Maksoi ruhtinaalliset 14 euroa.
Onnesta pyöreänä katselen joka päivä kuinka tyyppi vaan soutaa.
Jos joku sattui lukemaan sen järkyttävän pitkän teinimeemin, mihin vastasin pari viikkoa sitten, niin ehkä huomasitte, että olen ollut huolissani fyysisestä hyvinvoinnistani.
Päätin sitten ryhdistäytyä. Ja vieläpä uudistua! Koska olen tanssinut koko ikäni klassista balettia, tanssitunneilla käyminen on aina ollut sitä kurinalaista (hah) jokseenkin matemaattista vatsasisään-nutturakiristää-väännäjäseniäkunnessattuu-harjoittelua.
Nyt olen tehnyt jotain täysin mullistavaa. Käyn modernin tanssin tunnilla.
Se on ihan uskomatonta, klassisen pianon sijaan tanssimme myös modernin musiikin tahdissa. Olen siis moderni. Kauhean vaikeaa tosin, tai mitä minä nyt oikein odotan kahden tunnin jälkeen, monissa liikkeissä jalkaterät eivät ole auki, vaan sojottavat ihan suoraan eteenpäin, selkää taivutellaan jotenkin inhimillisemmin ja pään piti antaa välillä vaan rennosti roikkua lattian suuntaan, eikä siellä pidetä tossuja jalassa. Siis tämä sotii sitä kaikkea vastaan, mitä olen koko ikäni harjoittanut. Melkein tuli paniikki, kun aloin miettiä, että mitä jos vanha baletinopettajani näkisi minut, selkä ei ollut edes kunnolla suorassa ja sormet harittivat oudosti!
En kuitenkaan uskalla ihan hurjaksi alkaa, käyn tietenkin silloin tällöin myös baletissa. Se on katsokaas samainen koulu.
Pidän paikasta. Baletin opettaja ja siis kyseisen paikan omistaja on hollantilainen herrasmies. Hänessä on vielä sellaista vanhemman ajan charmia. Modernin opettaja on miellyttävä ja uskomattoman kaunis nainen. Tosin hän on niiiiiiiin taiteellinen ja BOHEEMI, että melkein voisi ärsyttää, mutta eipä ärsytäkään, hänessä on nimittäin jotain niin sydämellistä.
Pukuhuoneesta pitää loikkia pihan ja portaitten kautta tanssisaliin, siellä haisee hiukan homeelle ja lattia narskuu. Ei tosin niin paljon, kuin pienenä tyttönä Stadikan peilisalissa. Siellä nimittäin todellakin HAISI homeen ja kalkin sekoitus.
Muu ryhdistäytyminen: Olen kuuliaisesti venytellyt joka aamu, yritän välttää tulevia selkäongelmia.
Venytelkää kaikki paljon enemmän, lempimusiikin soidessa, se on sielulle hyväksi!
Venyttely on hyvä ongelmanratkaisu kaikissa tilanteissa. Ei se toki varsinaista pulmaa ratkaise, mutta helpottaa ajatusraksutusta.
(Nuorempana tapanani oli polttaa usein ruohoa, voi niitä venyttelysessioita, saatoin tunteja venyä mitä oudoimpiin akrobaattisiin asentoihin. Koska en enää pahemmin polttele, on venyttelykin paljon kankeampaa, mutta kulkeepa ajatus selkeämmin. Niin tai näin.)
Oikeasti, olo on jo parin viikon jälkeen niin paljon parempi, askel keveämpi.
Haluan vielä kertoa teille, että Bob soutaa kokoajan. Hän innostui viime kesänä Suomessa soutelusta ja vaati soutukoneen. Ostin Joulun alla sellaisen ebaystä. Varmaan joku onneton hankkinut sen ostoskanavalta ja noudinkin sen jonkun miehen kellarista. Maksoi ruhtinaalliset 14 euroa.
Onnesta pyöreänä katselen joka päivä kuinka tyyppi vaan soutaa.
2.1.2007
Tammikuu
Herätyskello soi. Kuulen keittiöstä kahvinkeiton ääniä. Voin rauhassa sulkea silmät, ihan vain hetkeksi, minut herätetään varmasti kun kahvi on tippunut.
Kahvi tarjoillaan sänkyyn. Ikkunat ovat auki, lämmin kesätuuli heiluttaa verhoja, taivas on kirkkaan sininen.
Nousen sängystä, pukeudun kukkakuvioituun puuvillamekkoon ja laitan jalkoihin punaiset sandaalit. Lähden töihin, hidastelen puiston kohdalla ennen metrotunneliin menoa. Puut ovat kirkkaan vihreitä, nurmikko tuoksuu vastaleikatulta. Kaupunki on panostanut tänä vuonna kukkaistutuksiin, ajattelen. Olo on kevyen onnellinen, aurinko lämmittää ihoa.
Kahvi tarjoillaan sänkyyn. Ulkona on pimeää ja kuulen kuinka sade ropisee. Asunto on jääkylmä, yöpöydällä palaa kynttilä. Huomenta, oletko nukkunut hyvin? Pukeudun lämpimästi, raahaudun ulos. Luita kolottaa ja nenä vuotaa. Puisto on harmaa. Metrossa ihmiset tuijottavat apaattisen näköisinä kirjojaan. Nuori mies kuuntelee liian kovalla mp3-soitintaan.
Ei millään enää jaksaisi.
Kahvi tarjoillaan sänkyyn. Ikkunat ovat auki, lämmin kesätuuli heiluttaa verhoja, taivas on kirkkaan sininen.
Nousen sängystä, pukeudun kukkakuvioituun puuvillamekkoon ja laitan jalkoihin punaiset sandaalit. Lähden töihin, hidastelen puiston kohdalla ennen metrotunneliin menoa. Puut ovat kirkkaan vihreitä, nurmikko tuoksuu vastaleikatulta. Kaupunki on panostanut tänä vuonna kukkaistutuksiin, ajattelen. Olo on kevyen onnellinen, aurinko lämmittää ihoa.
Kahvi tarjoillaan sänkyyn. Ulkona on pimeää ja kuulen kuinka sade ropisee. Asunto on jääkylmä, yöpöydällä palaa kynttilä. Huomenta, oletko nukkunut hyvin? Pukeudun lämpimästi, raahaudun ulos. Luita kolottaa ja nenä vuotaa. Puisto on harmaa. Metrossa ihmiset tuijottavat apaattisen näköisinä kirjojaan. Nuori mies kuuntelee liian kovalla mp3-soitintaan.
Ei millään enää jaksaisi.
11.12.2006
Muistista
Jostain syystä olen törmännyt viimeisen vuoden aikana ihmisiin, ketkä puhuvat oman syntymisensä muistamisesta. Siis siitä kun syntyy, tulee kohdusta ulos ja alkaa hengittämään.
Eräs henkilö, keneen sattumalta puolisen vuotta sitten tutustuin, kertoi tekevänsä tutkimusta aiheesta. Miten vauvat kokevat synnytyksen, mitä aikuinen siitä muistaa?
Viime viikonloppuna eräs Feng Shui puutarhuri ilmoitti harjoittaneen muistiaan. Hän sanoi pystyvänsä muistamaan oman syntymisensä. Puhui jostain valoista ja äänivalleista.
Hän kysyi mitä minä muistan?
Minä en todellakaan muista Naistenklinikalta mitään. Hyvä kun saan päähäni, että mitä tein viime viikolla, tai missä vietin viimeksi kesälomaani.
Muistot lapsuudesta ovat hailakka sekoitus todellisuutta, unta ja kuvitelmaa.
Ensimmäinen tarkka muistoni. Makaan pinnasängyssä vanhempieni makuuhuoneessa. Olen ilmeisesti päiväunilla, koska esitän nukkuvaa. Verhot ovat suljettuina, silti huoneessa on erittäin valoisaa. Ulkona paistaa aurinko. Pidän tuttia kädessäni. Kuulen sataman ääniä. Risteilyalukset tuuttaavat. Äiti puhuu toisessa huoneessa kiukkuisesti vieraille. Lapsi nukkuu, nyt on huono ajankohta. Sitten makuuhuoneeseen tulee kaksi henkilöä. He lukevat jotain sähkölaitetta. Pidän silmiä kiinni, ettei hereilläoloani huomata.
Kesämuisto: Putosin laiturilta veteen. Kaikki oli niin kaunista. Turkoosin eri sävyt vilistivät silmissä. Näin suloisia olentoja, ne olivat kaikki ystäviäni. Joku veti minut takaisin laiturille. Joka paikkaan sattui, henki ei meinannut ensin kulkea. Olin pitkään surullinen, koska olisin halunnut takaisin tuohon turkoosiin maailmaan.
Sama vedenalainen paikka esiintyy edelleen joskus unissani.
Muisto toisesta asunnosta: Ulkona sataa lunta, olen polvillani jakkaran päällä ja ylävartalo nojaa ikkunalautaan. Odotan että Isosisko tulee kotiin. Näen hänen kävelevän puiston läpi. Hänellä on tumma hupullinen duffelitakki päällään.
Kauppamuisto: Istun rattaissa. Äiti juttelee kaupanmyyjän kanssa. Ostamme Linnanmäki mansikkamehua ja saan Kukkuramerkkejä.
Täytyy miettiä lisää. Yritän penkoa muistiani. Pitää olla tarkkana, ettei muistoja sekoita vahnoihin filmeihin tai valokuviin.
Aloitetaan muistimuumi. Mitä te muistatte? Millaisia ovat kaikista kaukaisimmat, ensimmäiset muistot? Kertokaa blogeissa tai täällä laatikossa. Haastan kaikki, ketkä eivät muista omaa syntymäänsä.
Eräs henkilö, keneen sattumalta puolisen vuotta sitten tutustuin, kertoi tekevänsä tutkimusta aiheesta. Miten vauvat kokevat synnytyksen, mitä aikuinen siitä muistaa?
Viime viikonloppuna eräs Feng Shui puutarhuri ilmoitti harjoittaneen muistiaan. Hän sanoi pystyvänsä muistamaan oman syntymisensä. Puhui jostain valoista ja äänivalleista.
Hän kysyi mitä minä muistan?
Minä en todellakaan muista Naistenklinikalta mitään. Hyvä kun saan päähäni, että mitä tein viime viikolla, tai missä vietin viimeksi kesälomaani.
Muistot lapsuudesta ovat hailakka sekoitus todellisuutta, unta ja kuvitelmaa.
Ensimmäinen tarkka muistoni. Makaan pinnasängyssä vanhempieni makuuhuoneessa. Olen ilmeisesti päiväunilla, koska esitän nukkuvaa. Verhot ovat suljettuina, silti huoneessa on erittäin valoisaa. Ulkona paistaa aurinko. Pidän tuttia kädessäni. Kuulen sataman ääniä. Risteilyalukset tuuttaavat. Äiti puhuu toisessa huoneessa kiukkuisesti vieraille. Lapsi nukkuu, nyt on huono ajankohta. Sitten makuuhuoneeseen tulee kaksi henkilöä. He lukevat jotain sähkölaitetta. Pidän silmiä kiinni, ettei hereilläoloani huomata.
Kesämuisto: Putosin laiturilta veteen. Kaikki oli niin kaunista. Turkoosin eri sävyt vilistivät silmissä. Näin suloisia olentoja, ne olivat kaikki ystäviäni. Joku veti minut takaisin laiturille. Joka paikkaan sattui, henki ei meinannut ensin kulkea. Olin pitkään surullinen, koska olisin halunnut takaisin tuohon turkoosiin maailmaan.
Sama vedenalainen paikka esiintyy edelleen joskus unissani.
Muisto toisesta asunnosta: Ulkona sataa lunta, olen polvillani jakkaran päällä ja ylävartalo nojaa ikkunalautaan. Odotan että Isosisko tulee kotiin. Näen hänen kävelevän puiston läpi. Hänellä on tumma hupullinen duffelitakki päällään.
Kauppamuisto: Istun rattaissa. Äiti juttelee kaupanmyyjän kanssa. Ostamme Linnanmäki mansikkamehua ja saan Kukkuramerkkejä.
Täytyy miettiä lisää. Yritän penkoa muistiani. Pitää olla tarkkana, ettei muistoja sekoita vahnoihin filmeihin tai valokuviin.
Aloitetaan muistimuumi. Mitä te muistatte? Millaisia ovat kaikista kaukaisimmat, ensimmäiset muistot? Kertokaa blogeissa tai täällä laatikossa. Haastan kaikki, ketkä eivät muista omaa syntymäänsä.
6.12.2006
Joulukuun kuudes
Täällä Katapulttilassa vietetään myös Itsenäisyyspäivää. Tosin hiukan eritavalla. Kuudes Joulukuuta on katolisissa maissa Pyhän Nikolauksen päivä.
Herättyäni kurkkasinkin saappaaseen, minkä olin asettanut jo illalla eteiseen (minulla ei ole takkaa), siellä oli karkkia. Heiliger Nikke se apureineen siellä ilmeisesti oli hiippaillut.
Töissä työpöydällä odotti pahanmakuinen suklaajoulupukki, kuten joka vuosi. Lounastauolla syön kanttiinissa saksalaista Jouluruokaa. Hanhea, knödeleitä ja punakaalia.
Kanttiini on epämiellyttävä paikka, käyn siellä harvoin. Valtava halli missä haisee rasva, ruoka on ylihinnoiteltua ja sen lautaselle mättäävät minimipalkkaa tienaavat, Lähi-idästä sotaa paenneet miehet. Mietin, että kuinka monet heistä ovat lääkäreitä, opettajia, perheensä menettäneitä?
Kanttiini tuo mieleen silloisen Leningradin. Siinä valtavassa hallissa pylväineen on sellaista Isä Aurinkoisen ylistysjuhlan tuntua.
Outoa miten Neuvostoliiton hajua ei unohda. Aikoja sitten kuopattu, silti sitä muistaa ihan tarkalleen, miten jokaisen Neuvostoliiton vieraan matkalaukku tuoksui samalle. Viisumeilla varustettuja, langanlaihoja, kuoppaposkisia balettityttöja, jotka varastivat kreppisukkahousut, jos ne jätti lojumaan pukuhuoneeseen. Vanhoja miehiä, keskustelua Saharovin karkoituksesta.
Vuonna 1990 ostin Leningradin valuuttamyymälästä Matushkahuivin, minulla on se edelleenkin. Sitä on pesty vuosien varrella paljon. Silti joka kerta kun sen kaulaani käärin, palaan mielessäni Nevan suistoon.
En aio seurata linnan juhlia netistä. Huomennahan saan tiivistetyn version blogeista ja, mikä parasta, Ilta-Sanomista. Kenen tissi näkyi?! Puhuiko Matti naisen kanssa?! Heittelikö joku naamioitunut aktivisti pulloja linnan edustalla?!
Tänään ikävöin sitä itsenäistä Suomea, mikä minulla juuri nyt on mielessä.
Ajattelen Vaaria, kuka ei enää katsele linnan juhlia tv:n ääressä ja arvostele ironiseen sävyynsä pukuvalintoja.
Pulkalla laskua lumisella kalliolla, siinä kentän kupeessa, mihin puhaltaa mereltä jäätävä tuuli. Kuinka äiti illalla sytyttää kynttilät ikkunalaudoille, katsellaan ja sitten yhdessä ihastellaan kuinka kaikissa ikkunoissa, koko kadulla, palavat pienet liekit.
Mussutan Fazerin sinistä ja kotona on lämmin.
Äsken kotiin kävellessäni katsoin, kuinka täysikuu möllötti painavan näköisenä Tuomiokirkon tornien takana.
Onpa kamalan melankolisen ihana olo.
Herättyäni kurkkasinkin saappaaseen, minkä olin asettanut jo illalla eteiseen (minulla ei ole takkaa), siellä oli karkkia. Heiliger Nikke se apureineen siellä ilmeisesti oli hiippaillut.
Töissä työpöydällä odotti pahanmakuinen suklaajoulupukki, kuten joka vuosi. Lounastauolla syön kanttiinissa saksalaista Jouluruokaa. Hanhea, knödeleitä ja punakaalia.
Kanttiini on epämiellyttävä paikka, käyn siellä harvoin. Valtava halli missä haisee rasva, ruoka on ylihinnoiteltua ja sen lautaselle mättäävät minimipalkkaa tienaavat, Lähi-idästä sotaa paenneet miehet. Mietin, että kuinka monet heistä ovat lääkäreitä, opettajia, perheensä menettäneitä?
Kanttiini tuo mieleen silloisen Leningradin. Siinä valtavassa hallissa pylväineen on sellaista Isä Aurinkoisen ylistysjuhlan tuntua.
Outoa miten Neuvostoliiton hajua ei unohda. Aikoja sitten kuopattu, silti sitä muistaa ihan tarkalleen, miten jokaisen Neuvostoliiton vieraan matkalaukku tuoksui samalle. Viisumeilla varustettuja, langanlaihoja, kuoppaposkisia balettityttöja, jotka varastivat kreppisukkahousut, jos ne jätti lojumaan pukuhuoneeseen. Vanhoja miehiä, keskustelua Saharovin karkoituksesta.
Vuonna 1990 ostin Leningradin valuuttamyymälästä Matushkahuivin, minulla on se edelleenkin. Sitä on pesty vuosien varrella paljon. Silti joka kerta kun sen kaulaani käärin, palaan mielessäni Nevan suistoon.
----Tähän kuuluu kuva. En onnistunut jostain syystä saamaan sitä tähän. Emme ole Bloggerin kanssa vielä kovin läheisiä---
En aio seurata linnan juhlia netistä. Huomennahan saan tiivistetyn version blogeista ja, mikä parasta, Ilta-Sanomista. Kenen tissi näkyi?! Puhuiko Matti naisen kanssa?! Heittelikö joku naamioitunut aktivisti pulloja linnan edustalla?!
---Kuva, se olisi kovin hieno---
Tänään ikävöin sitä itsenäistä Suomea, mikä minulla juuri nyt on mielessä.
Ajattelen Vaaria, kuka ei enää katsele linnan juhlia tv:n ääressä ja arvostele ironiseen sävyynsä pukuvalintoja.
Pulkalla laskua lumisella kalliolla, siinä kentän kupeessa, mihin puhaltaa mereltä jäätävä tuuli. Kuinka äiti illalla sytyttää kynttilät ikkunalaudoille, katsellaan ja sitten yhdessä ihastellaan kuinka kaikissa ikkunoissa, koko kadulla, palavat pienet liekit.
Mussutan Fazerin sinistä ja kotona on lämmin.
Äsken kotiin kävellessäni katsoin, kuinka täysikuu möllötti painavan näköisenä Tuomiokirkon tornien takana.
Onpa kamalan melankolisen ihana olo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
