Parisen havaintoa muuten niin tyhjässä päässä

Nyt kun bloggaaminen ei huvita ja koko blogistan tuntuu ihan tylsältä, niin pakotan itseni kirjoittamaan pari sanaa. Meinasin kirjoittaa, että en tiedä mistä tylsyys johtuu, mutta tiedänpäs. Blogimaailma on muuttunut ja minä kaipaan sitä entisaikojen höpinää ja erityisesti kaikkia niitä bloggaajia jotka luultavasti tuntevat samoin kuin minä nyt. Toisekseen tuntuu siltä, että kaikki kiva, se mikä ennen oli keskustelua kommenttilaatikoissa, on muuttanut facebookkiin ja siellä minä en ole. Se tuntuu niin aikaavievältä, hankalalta ja toisekseen, enhän minä nyt ikinä voi keksiä että millä nimellä siellä pitäisi olla.

Kärsin (no onpa vahva sana) myös siitä, että suomenkieli tuntuu joka kuukausi ja vuosi vaikeammalta. Käväisin tässä pikaisesti Helsingissä reilun vuoden käymättömyyden jälkeen ja huomasin selvästi, että puhumiseni on vaikeutunut. En löydä sanoja ja sönkötän sanoja etsien. Kuullostan sellaiselta urpelilta kuka oli vuoden jenkeissä ja palasi Suomeen eikä enää osannut äidinkieltään. Tiedättekö niitä, ketkä tilasivat Carrolsista Big Carolinan sijaan Big Carolainan. En myöskään osaa saksaa, englantia, ruotsia enkä ranskaakaan kunnolla. Kaikki sitä samaa änkytystä. Ottaa aivoon.

Suomessa oli kuitenkin kiireestä ja sönkötyksestäni huolimatta mukavaa. Tein pari havaintoa entisestä kotikaupungistani.

- Autot eivät pysähdy ennen suojatietä. Tuntui jopa siltä, että minun pitäisi väistää autoja. Voiko olla että laki on Suomessa erilainen ja jalankulkijan pitää odottaa niin kauan kunnes autoja ei enää tule, sitten vasta saa ylittää? Minulla on tapana ylittää tie ennen autoa ja olen täällä Kölnissä tottunut siihen että autot pysähtyvät automaattisesti eivätkä meinaa ajaa yli.

- Helsinkiläiset ovat liikunnallista porukkaa, ainakin sunnuntaisin. Ihan keskustaa myöten ihmisiä ulkoiluvaatteissa. Tälläiseen en ole tottunut. Ajattelin että ostaisimmeko Bobin kanssa ulkoiluvaatteet ja vetäisimme ne sunnuntaina päällemme. Tämä kuullostaa kivalta. Sitten meillä olisi punaiset posket kuten niillä kaikilla reippailla Helsinkiläisillä.

- Ruokakauppojen hinnat ovat nousseet niin paljon että en pysy mukana. Ostin S-Marketista kalatiskiltä puoli kiloa graavattua lohta ja se maksoi noin 17€. Tienataanko Suomessa enemmän?

- Ihmiset ovat todella ystävällisiä liikkeissä (Tämän huomion tein viimeksikin). Erityisesti tällä matkalla ilahdutti käydä Yliopiston Apteekissa Mannerheimintiellä siinä Forumia vastapäätä. Myös ravintola Sea Horsessa on ihana henkilökunta, kuten aina. Indiskassa soittelivat jopa Forumista Kampin liikkeeseen ilman että jouduin pyytämään.

- Helsingissä ei näy kodittomia kaduilla, ei punkkareita kerjäämässä, ei koiria vapaana juoksemassa, ei roskia saatikaan suurempaa jätettä kaduilla, ei graffitteja melkein missään. Tajuttoman hyvinvoivan ja puhtaan näköistä. Missä ovat kaikki kodittomat ja rahattomat kaikkien apujen ulkopuolelle jääneet ihmiset?

- Monet suomalaiset puhuvat vähän eivätkä tule helposti lähelle. Siinä ei ole mitään uutta eikä todellakaan mitään huonoa. Se vaan aina minua jaksaa kuitenkin kummastuttaa. Tunnen itseni kauhean puheliaaksi, lähelle ryysääväksi, ylisosiaaliseksi sekä liian pröystäileväksi, koska en osaa olla niin vaatimaton kuin monet suomalaiset. Tämä, kuten ei mikään muukaan tässä merkinnässä, ole kuitenkaan mikä yleistys. Joskus oikein luulen että seurani ei ole kaivattua, kunnes tajuan, että onpas, se vaan näytetään hillitymmin, eri tavalla kuin mihin olen tottunut, ja se on oikeastaan erittäin mukavaa, kun sen vaan ymmärtää.

- Ei teititellä tai muutenkaan puhella mitään kohteliaisuuksia. Vaikea tilanne, koska olen tottunut sanomaan Hyvää päivää, olisiko teillä lihapasteijoita, olkaa hyvät, kiitoksia, hyvää päivänjatkoa. Helsingissä sanoivat että joo tos olis noit pasteijoit. kiitti heippa.
Sitä tuntee itsensä tyhmäksi. Että menin sitten tuotakin tyttöä vahingossa melkein rouvittelemaan. Hyvällä tarkoitin!

Muita huomioita en nyt muista. Olihan niitä vaikka kuinka. Unohdin vaan kirjata muistikirjaani, niin lonkeron himoissani kai olin.

Raitiovaunussa oli ongelmaa kun kuljettava hermostui kun olin unohtanut KERTALIPPU sanan. (Taon sen nyt päähäni! Kertalippu kertalippu kertalippu) Minä typerys menin raitiovaunun kuljettajalle sanomaan että päivää, saisinko matkalipun kiitos. Että mikä lippu hän vastasi. No semmoinen tavallinen lippu sanoin. Kuski piti kauhean vihaisen puheen siitä että on kertalippua, kaupungin sisäistä, seutulippua, päivälippua ties mitä. Taas jouduin häpeämään. Olisihan tämä nyt pitänyt tietää. Tavallinen lippu tsiisus.

Ehdin sukulaisvierailujen välissä tavata muutaman bloggaajan. Ennestään tapaamani Marinadi, Rappiotäti ja Kervo (minne Kerawa blogi on kadonnut?) kutsuivat Kervolle kylään. Sain nähdä Pentele bändin loistavan ukulele keikan, yleisössä olivat lisäkseni Minh, Annareetta ja Mitvit. Oli ihanan rauhallinen ilta mukavassa seurassa. Ruokakin oli maittavaa, Kervo on hyvä salaatin tekijä ja Mari teki maittavaa ryynirieskaa munavoilla. Aika huippua millaisia sydämellisiä tyyppejä blogeista löytyy.
(Annareetalla on muuten maailman hauskin nauru)

Kerkesin myös ystävättereni syntymäpäiville tapaamaan koko Helsingin klaania sekä mummolaan. Hiihdin järven jäällä ja sain hirvenlihaa syödäkseni.

Parasta reissuissa, pitkissä ja lyhyissä, on kuitenkin aina kotiinpaluu. Tähän loppui nyt tämä postaus minkä pakotin itseni ylös kirjaamaan. Voi olla että pidän pientä taukoa tai olen täällä taas huomenna ihan suunapäänä. Sitä kun ei koskaan voi tietää.

(Ylihuomenna on maaliskuu, eli ihan just on kevät!! Tänne on jo ilmestynyt lumikelloja nurmikoille!!)

Onnellista tätä vuotta rakkaat lukijat!

Siinä minä olin, eräässä suomalaisessa kirjapuodissa kyselemässä Saaran perään, kun tajusin, että Helsingissä saa kaupoissa erittäin hienoa palvelua. Ihan kuin olisin eri planeetalle tupsahtanut täältä Kölnin byrokratialasta. (Luin juuri Tiinan blogista kirjoitusongelmaisista, liityn heti sanapropleemajärjestys-kerhoon) Saaraa ei suureksi harmikseni löytynyt, mutta tarkat kellonajat ja kordinaatit sain, ne olivat tosin liian myöhäisiä ottaen huomioon lähtöpäiväni.
Ensin riivasin Akateemisen kirjakaupan naisia kummilla kysymyksilläni. Murakamin kirjoja etsin suomeksi, Muumeja Saksaksi, Austeria englanniksi sekä Tatun ja Patun Suomea ranskaksi. Melkein mitään ei löytynyt, mutta palvelun nopeus ja ystävällisyys olivat huipussaan. Ihan kuin näiden myyjien intohimona olisi ollut minun auttamiseni. Ostelin sitten muita juttuja.
Suurin kiitos lähtee Kodin Anttilaan, minä olin se hattupää, joka riivasi siellä muumimukien vaihtamisella ilman kuittia. "Äiti sekoitti Hattivatit Nipsuun". Luulen että tunsin myyjättären jostakin vuosien takaa, mutten ole varma.
Jokainen Alepan reissu, VR:n matka ravintolavaunussa unohtamatta hauskoja kondyktöörejä, R-Kioski käynnit jne. saivat minut ihan liikuttumaan ystävällisyydessään. En ole tottunut tämmöiseen. Kyllä siis Saksassakin osataan, mutta herttaisuus on ihan eri liigaa. Ainiin ja lentokentällä vasta huippua olikin! Pikku stokkan myyjät olivat niin kivoja, että mietin mikä lääkitys heillä on, haluaisin samanlaisen!
Ja jos kaikki Helsingin silmälasikauppojen myyjät alkoivat hermostua pariskuntaan (Ei siis päällepäin näkynyt), jossa nainen istui kypsän näköisenä sohvalla valittamassa, että voidaanko pliis lähteä ja mies sovittaa kaikki/kaikkien putiikin/putiikkien aurinkolasit läpi, niin terveisiä, me ne vaan oltiin! Puoliskollani on ostomania ja en voi sille mitään, se tekee minutkin hulluksi! Yhtä helvettiä mennä miehen kanssa kauppoihin. (Turha väittää, että naiset vaan shoppailevat, ei pidä paikkaansa.)

Suomessa oli kivaa, koko kaksi viikkoinen meni kuin siivillä. En ottanut yhteyttä melkein keneenkään, puhumattakan bloggaajista, keitä olisin niin mielelläni nähnyt, mutta ei voi mitään, ensi kerralla sitten. Ja olenhan minä enemmän teidän kanssanne tekemisissä, kuin vanhojen ystävien. Oharin kanssa sentään puhuin puhelimessa, sniif.

(Milla rakas Magiani)

Järkytyksekseni myös huomasin, että suuntavaistoni on alkanut pettämään, en löytänyt Flemarilta Veeruskaan ja jouduin soittelemaan puheluita. Miten voi olla mahdollista, että korttelit jotka on ennen tuntenut kuin omat taskunsa, alkavat sekoittua päässä puuroksi? Etelässä en sentään harhaile, mutta heti kun lähden Pitkänsillan toiselle puolen, alan sekoilla. Ikävää.

Kiitoksia kaverille asunnosta. Tyyppi lähti muille maille ja meille heitettiin avaimet kouraan. Yksiön ikkunasta näkyi Tuomikirkko ja Sörkän satama. Kruunuvuoren selkä aamuauringossa, olin ehtinyt unohtaa tuon kauneuden. Jäänmurtajilla oli loma. Helsinki on niin pirun kaunis, Krakovakin heikkenee sen vierellä.





Olimme ensimmäisen viikon maaseudulla. Metsässä saa kumman hienosti henkeä! Ei toinenkaan viikko pelkkää kaupunkia ollut, Helsingistä kuin löytyy ihanan vihreitä (Joulukuussa siis lumisia, paitsi nykyään) kortteleita kuten esim. Suomenlinna. Olipas tuulista.

Nonni, nyt loppuu tämä blogi teksti ihan tykkänään, lähden pelaamaan pokeria! Se on moro, palaillaan!

Marttyyri huhuilee Helsinkiiin

Itseasiassa minun pitäisi olla juuri nyt Helsingissä.
Olimme jo Bobin kanssa varanneet lennot pitkäksi viikonlopuksi, koska täällä on Kölnin Karnevaali , ja minä olen ilonpilaaja, enkä juhli sitä. Ilmoitin jo Marraskuussa Helsingin Klaanille asiasta. Vastaus kuului, että ei ei, me tulemme kaikki Karnevaalina sinne. Asiaa pohdittiin ja päädyttiin siihen, että me vaihdoimme matkan toiseen päivämäärään ja Klaani tulee jossain kokonaisuudessa tänne.

Nyt on niin, että minä olen täällä, Bob on myös täällä, Karnevaali ja sen mukana pari miljoonaa ääliö-örveltäjää ovat myös täällä. Siinä on jo ikävä yhtälö, mutta pahempaa on se, että kukaan Helsingistä ei ole täällä.

Nyt tunnen itseni kamalaksi nipotädiksi. Äkäistyin hiukan, osoittelin syyttävällä sormella, olin pari minuuttia marttyyri. Kyllä, minä olin marttyyri! Ja uskokaa, se on vihonviimeinen piirre mitä minä VIHAAN. Muutuin puhelimessa hetkeksi säälittäväksi pikkutytöksi, aijaa, no me oltiin jo otettu vapaata, niin en näe siis vanhempiani, siis en ole teille tärkeä, mummo pettyy kamalasti, peruttiin teidän takia jne. Säälin itseäni siis, hyi helkkari, itsesääli pois minusta!
Niin, siis tuota kesti lyhyen hetken, sitten muutuin ällöttäväksi tädiksi. Hoitakaa asianne kunnolla! Ilmoittakaa ajoissa! Saas olla viimeinen kerta! Polttakaa vähemmän ruohoa vätykset! Vitun flegmaatikot!

No, näin nyt. Pianhan me näemme. Kaikki hyvin. Ehtiihän taas. En anna tämän pilata viikonloppuani, täällä on siis maanantaikin vapaa. Menen illalla ystävien keikalle. Golden Helmets saa tänään hoitaa sieluani.

Niin, sielunhoidosta. Sitten tajusin, että Hidria Spacefolkin uusi levy on valmis, ihan kohta julkaisutilaisuus (minä en pääse sinnekkään!), ja minulla ei ole sitä. En ole vielä kuullut masteroituina uusia kipaleita, mutta voin silti jo vakuuttaa, että se tulee olemaan tämän vuoden paras suomalainen levy. Jotenkin kovempi, timmimpi kuin vanhemmat. Säreämpi. No sitten puhelimella soittelua, meinasin jo ottaa marttyyrin asenteen (TAAS !). No levy tulossa, heti kun kannet valmiit. Se on nimittäin ihan parasta hoitoa minulle. Toimii takuuvarmasti. Alan piinata ensi viikolla postimiestä.

Ystävä Helsingissä on mennyt kihloihin. Aijaa, ei minulle oltu kerrottu. No ei sitä missään kuulutettu. Silti, minä en tiedä mistään mitään ja kukaan ei edes vaivaudu tänne. Nyyh sniif ja blaah.

Minä minä minä.

Minua vaivaa joku ihme olo välillä, joskus, harvoin, että kun en ole paikalla, minut unohdetaan. Sitten saatan soitella yöllä Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle (Olen kamalan kaupunkikeskeinen) eri numeroihin ja haluan kuulla vakuuttelua, että vaikka en ole siellä, en ole ulkopuolinen. Sama muihinkin kaukaisempiin paikkoihin. Ulkosuomalainen nyyhkii puhelimessa. Olenko sydämessäsi? Kirjoitathan kalenteriin koska tulen? Isolla, ja laitat jääkaapin oveen? Ai missä olitte? Kuka se on? Mikä se on? No en tunne, koskaan kuullutkaan!

(Kata, joka laittaa puhelimen illalla äänettömälle, kun joku Suomessa on kuitenkin jossain baarissa)

Luetteko te tätä Ystävät? Vai olenko edes muistanut kertoa kaikille tästä blogista? Tämä on tälläinen sivu netissä, voitte lukea täältä hienoja, merkittäviä kirjoituksiani.

Välillä on niin kauhea ikävä. (Jätän tästä merkinnästä kokonaan äiti-isä-sisko-ikävän pois, muuten menee itkuksi koko juttu) Minulla on ikävä erästä Puu-Vallilan pihaa. Ikävöin Säästöpankin rantaa, erityisesti erästä pikku asuntoa siellä, niin ja sitä kohtaa Skattan kärjessä, missä tuulee voimakkaimmin. Siinä missä oli hyvä juoda pussikaljaa. Vaikka tuskinpa Te siellä enää istutte.
Ikävöin asioita, mitä ei ole enää olemassa.
Te viette minut nyt uusiin paikkoihin. Ja minä ihmettelen kuinka tapaan niin samoja kasvoja kuin ennen. Silti en tunne enää ketään.
Kotona ikävöin paikkoja, mitkä on aikoja sitten kuopattu. Kaipaan ihmisiä, keitä ei oikeastaan ole enää edes olemassa.
Taidan kaivata sitä mummolaa, missä istun kivellä niityn reunalla, kuulen kuinka joku leikkaa nurmikkoa, taivas on sininen ja järvi tyyni. Lehmät ammuvat. Rauha, sarjakuva kädessä, eskimopuikko toisessa.

„Pim, olet nokikana, olet vallassani.“ Aku on hypnotisoitu.

Toisaalta, voinhan minä muuttaa milloin vaan Helsinkiin. Tai ihan mihin vaan. Se on elämässä hieno asia, että niin kauan kun vaan on terve, voi mennä melkeinpä minne vaan. Ja vieläpä ihan aikuinen ihminen, kukaan ei voi tulla sanomaan, että tee niin tai näin. Mutta enhän minä haluaisi takaisin Suomeen. En muuten todellakaan.
Olen vaan melankolinen ja märehdin.

Anonymiteetti pilalla!

Kervo , tuo kuuluisa valokuvaaja, on saanut otettua uskomattoman kuvan. Hän on bongannut Kölnin Kirjeenvaihtajanne Helsingissä. KK on ilmeisesti ollut matkalla salamyhkäiseen paikkaan X tapaamaan julkisuuden henkilöä Y.
Arvoisat blogini lukijat, älkää soittako Seiskaan, pidetään ihan matalaa profiilia.

Mennäänpä tästä paparazzin „A Tribute to Kuvia Kurvista“ blogin eiliseen merkintään. Unohtakaa samantien se kottero ja klikatkaa kuva suuremmaksi. Keskittykää ja tsadadadaa, siellä hän on, raitiovaunussa.

Naisellinen metropoliitti on pukeutunut erittäin tyylikkääseen vihreää takkiin, olalla roikkuu trendikäs oranssi kukkalaukku ja hiukset on kiinnitetty löysälle poninhännälle, viehkeä kesäinen leger tyyli siis.
Huomatkaa kuinka KK seisoo vaunun takaosassa ja nojaa kuulisti kaiteeseen. Hän on varmasti jo huomannut naamioituneen kuvaajan, ja on kääntänyt selkänsä näyttääksen salaperäiseltä.

Puhelimitse tavoitettu KK on hiukan hämillään saamastaan huomiosta ja pyytää ihailijoitaan pysymään rauhallisina. Hänet voi kuulemma taas pian bongata Helsingin Kaupungin Liikennelaitoksen kulkuneuvoista.

Blogin kirjoittaja kiittää kiinnostuksesta.

Muistista

Jostain syystä olen törmännyt viimeisen vuoden aikana ihmisiin, ketkä puhuvat oman syntymisensä muistamisesta. Siis siitä kun syntyy, tulee kohdusta ulos ja alkaa hengittämään.

Eräs henkilö, keneen sattumalta puolisen vuotta sitten tutustuin, kertoi tekevänsä tutkimusta aiheesta. Miten vauvat kokevat synnytyksen, mitä aikuinen siitä muistaa?
Viime viikonloppuna eräs Feng Shui puutarhuri ilmoitti harjoittaneen muistiaan. Hän sanoi pystyvänsä muistamaan oman syntymisensä. Puhui jostain valoista ja äänivalleista.

Hän kysyi mitä minä muistan?

Minä en todellakaan muista Naistenklinikalta mitään. Hyvä kun saan päähäni, että mitä tein viime viikolla, tai missä vietin viimeksi kesälomaani.

Muistot lapsuudesta ovat hailakka sekoitus todellisuutta, unta ja kuvitelmaa.

Ensimmäinen tarkka muistoni. Makaan pinnasängyssä vanhempieni makuuhuoneessa. Olen ilmeisesti päiväunilla, koska esitän nukkuvaa. Verhot ovat suljettuina, silti huoneessa on erittäin valoisaa. Ulkona paistaa aurinko. Pidän tuttia kädessäni. Kuulen sataman ääniä. Risteilyalukset tuuttaavat. Äiti puhuu toisessa huoneessa kiukkuisesti vieraille. Lapsi nukkuu, nyt on huono ajankohta. Sitten makuuhuoneeseen tulee kaksi henkilöä. He lukevat jotain sähkölaitetta. Pidän silmiä kiinni, ettei hereilläoloani huomata.


Kesämuisto: Putosin laiturilta veteen. Kaikki oli niin kaunista. Turkoosin eri sävyt vilistivät silmissä. Näin suloisia olentoja, ne olivat kaikki ystäviäni. Joku veti minut takaisin laiturille. Joka paikkaan sattui, henki ei meinannut ensin kulkea. Olin pitkään surullinen, koska olisin halunnut takaisin tuohon turkoosiin maailmaan.
Sama vedenalainen paikka esiintyy edelleen joskus unissani.


Muisto toisesta asunnosta: Ulkona sataa lunta, olen polvillani jakkaran päällä ja ylävartalo nojaa ikkunalautaan. Odotan että Isosisko tulee kotiin. Näen hänen kävelevän puiston läpi. Hänellä on tumma hupullinen duffelitakki päällään.

Kauppamuisto: Istun rattaissa. Äiti juttelee kaupanmyyjän kanssa. Ostamme Linnanmäki mansikkamehua ja saan Kukkuramerkkejä.


Täytyy miettiä lisää. Yritän penkoa muistiani. Pitää olla tarkkana, ettei muistoja sekoita vahnoihin filmeihin tai valokuviin.

Aloitetaan muistimuumi. Mitä te muistatte? Millaisia ovat kaikista kaukaisimmat, ensimmäiset muistot? Kertokaa blogeissa tai täällä laatikossa. Haastan kaikki, ketkä eivät muista omaa syntymäänsä.

Joulukuun kuudes

Täällä Katapulttilassa vietetään myös Itsenäisyyspäivää. Tosin hiukan eritavalla. Kuudes Joulukuuta on katolisissa maissa Pyhän Nikolauksen päivä.

Herättyäni kurkkasinkin saappaaseen, minkä olin asettanut jo illalla eteiseen (minulla ei ole takkaa), siellä oli karkkia. Heiliger Nikke se apureineen siellä ilmeisesti oli hiippaillut.

Töissä työpöydällä odotti pahanmakuinen suklaajoulupukki, kuten joka vuosi. Lounastauolla syön kanttiinissa saksalaista Jouluruokaa. Hanhea, knödeleitä ja punakaalia.
Kanttiini on epämiellyttävä paikka, käyn siellä harvoin. Valtava halli missä haisee rasva, ruoka on ylihinnoiteltua ja sen lautaselle mättäävät minimipalkkaa tienaavat, Lähi-idästä sotaa paenneet miehet. Mietin, että kuinka monet heistä ovat lääkäreitä, opettajia, perheensä menettäneitä?

Kanttiini tuo mieleen silloisen Leningradin. Siinä valtavassa hallissa pylväineen on sellaista Isä Aurinkoisen ylistysjuhlan tuntua.
Outoa miten Neuvostoliiton hajua ei unohda. Aikoja sitten kuopattu, silti sitä muistaa ihan tarkalleen, miten jokaisen Neuvostoliiton vieraan matkalaukku tuoksui samalle. Viisumeilla varustettuja, langanlaihoja, kuoppaposkisia balettityttöja, jotka varastivat kreppisukkahousut, jos ne jätti lojumaan pukuhuoneeseen. Vanhoja miehiä, keskustelua Saharovin karkoituksesta.

Vuonna 1990 ostin Leningradin valuuttamyymälästä Matushkahuivin, minulla on se edelleenkin. Sitä on pesty vuosien varrella paljon. Silti joka kerta kun sen kaulaani käärin, palaan mielessäni Nevan suistoon.

----Tähän kuuluu kuva. En onnistunut jostain syystä saamaan sitä tähän. Emme ole Bloggerin kanssa vielä kovin läheisiä---

En aio seurata linnan juhlia netistä. Huomennahan saan tiivistetyn version blogeista ja, mikä parasta, Ilta-Sanomista. Kenen tissi näkyi?! Puhuiko Matti naisen kanssa?! Heittelikö joku naamioitunut aktivisti pulloja linnan edustalla?!

---Kuva, se olisi kovin hieno---

Tänään ikävöin sitä itsenäistä Suomea, mikä minulla juuri nyt on mielessä.
Ajattelen Vaaria, kuka ei enää katsele linnan juhlia tv:n ääressä ja arvostele ironiseen sävyynsä pukuvalintoja.
Pulkalla laskua lumisella kalliolla, siinä kentän kupeessa, mihin puhaltaa mereltä jäätävä tuuli. Kuinka äiti illalla sytyttää kynttilät ikkunalaudoille, katsellaan ja sitten yhdessä ihastellaan kuinka kaikissa ikkunoissa, koko kadulla, palavat pienet liekit.
Mussutan Fazerin sinistä ja kotona on lämmin.



Äsken kotiin kävellessäni katsoin, kuinka täysikuu möllötti painavan näköisenä Tuomiokirkon tornien takana.

Onpa kamalan melankolisen ihana olo.