Onnellista tätä vuotta rakkaat lukijat!

Siinä minä olin, eräässä suomalaisessa kirjapuodissa kyselemässä Saaran perään, kun tajusin, että Helsingissä saa kaupoissa erittäin hienoa palvelua. Ihan kuin olisin eri planeetalle tupsahtanut täältä Kölnin byrokratialasta. (Luin juuri Tiinan blogista kirjoitusongelmaisista, liityn heti sanapropleemajärjestys-kerhoon) Saaraa ei suureksi harmikseni löytynyt, mutta tarkat kellonajat ja kordinaatit sain, ne olivat tosin liian myöhäisiä ottaen huomioon lähtöpäiväni.
Ensin riivasin Akateemisen kirjakaupan naisia kummilla kysymyksilläni. Murakamin kirjoja etsin suomeksi, Muumeja Saksaksi, Austeria englanniksi sekä Tatun ja Patun Suomea ranskaksi. Melkein mitään ei löytynyt, mutta palvelun nopeus ja ystävällisyys olivat huipussaan. Ihan kuin näiden myyjien intohimona olisi ollut minun auttamiseni. Ostelin sitten muita juttuja.
Suurin kiitos lähtee Kodin Anttilaan, minä olin se hattupää, joka riivasi siellä muumimukien vaihtamisella ilman kuittia. "Äiti sekoitti Hattivatit Nipsuun". Luulen että tunsin myyjättären jostakin vuosien takaa, mutten ole varma.
Jokainen Alepan reissu, VR:n matka ravintolavaunussa unohtamatta hauskoja kondyktöörejä, R-Kioski käynnit jne. saivat minut ihan liikuttumaan ystävällisyydessään. En ole tottunut tämmöiseen. Kyllä siis Saksassakin osataan, mutta herttaisuus on ihan eri liigaa. Ainiin ja lentokentällä vasta huippua olikin! Pikku stokkan myyjät olivat niin kivoja, että mietin mikä lääkitys heillä on, haluaisin samanlaisen!
Ja jos kaikki Helsingin silmälasikauppojen myyjät alkoivat hermostua pariskuntaan (Ei siis päällepäin näkynyt), jossa nainen istui kypsän näköisenä sohvalla valittamassa, että voidaanko pliis lähteä ja mies sovittaa kaikki/kaikkien putiikin/putiikkien aurinkolasit läpi, niin terveisiä, me ne vaan oltiin! Puoliskollani on ostomania ja en voi sille mitään, se tekee minutkin hulluksi! Yhtä helvettiä mennä miehen kanssa kauppoihin. (Turha väittää, että naiset vaan shoppailevat, ei pidä paikkaansa.)

Suomessa oli kivaa, koko kaksi viikkoinen meni kuin siivillä. En ottanut yhteyttä melkein keneenkään, puhumattakan bloggaajista, keitä olisin niin mielelläni nähnyt, mutta ei voi mitään, ensi kerralla sitten. Ja olenhan minä enemmän teidän kanssanne tekemisissä, kuin vanhojen ystävien. Oharin kanssa sentään puhuin puhelimessa, sniif.

(Milla rakas Magiani)

Järkytyksekseni myös huomasin, että suuntavaistoni on alkanut pettämään, en löytänyt Flemarilta Veeruskaan ja jouduin soittelemaan puheluita. Miten voi olla mahdollista, että korttelit jotka on ennen tuntenut kuin omat taskunsa, alkavat sekoittua päässä puuroksi? Etelässä en sentään harhaile, mutta heti kun lähden Pitkänsillan toiselle puolen, alan sekoilla. Ikävää.

Kiitoksia kaverille asunnosta. Tyyppi lähti muille maille ja meille heitettiin avaimet kouraan. Yksiön ikkunasta näkyi Tuomikirkko ja Sörkän satama. Kruunuvuoren selkä aamuauringossa, olin ehtinyt unohtaa tuon kauneuden. Jäänmurtajilla oli loma. Helsinki on niin pirun kaunis, Krakovakin heikkenee sen vierellä.





Olimme ensimmäisen viikon maaseudulla. Metsässä saa kumman hienosti henkeä! Ei toinenkaan viikko pelkkää kaupunkia ollut, Helsingistä kuin löytyy ihanan vihreitä (Joulukuussa siis lumisia, paitsi nykyään) kortteleita kuten esim. Suomenlinna. Olipas tuulista.

Nonni, nyt loppuu tämä blogi teksti ihan tykkänään, lähden pelaamaan pokeria! Se on moro, palaillaan!

Ei mitään asiaa, bloggaan Minhin käskystä

Muotiasiaa.
Tänään ulkona ei tuoksunut pelkästään kevät, vaan myös kesä. Olemme ottaneet skootterin taas käyttöön ja huristelleet ulkona. Sitten olen huomannut inhoavani ulkoista olemustani ja päättänyt ostaa uusia vaatteita ja alkaa lakata kynnet säännöllisesti ja kauniiksi. En ole vielä vaatteita ostanut, paitsi yhden valkoisen t-paidan. Huomasin, että vanha KYUSS paitani oli ihan kulahtanut ja päätin painattaa vanhalla logolla uuden.
Mietin sitten mistä kiva t-paita, ja Bob sanoi että menemme American Apparel kauppaan. Juu oli kauhiasti rättiä jokapaikassa, meinasin vaan tulla kuuroksi ja hulluksi, mutta sain sitten valkoisen t-paidan ostetuksi, ja kerran kun ostoskadulla oltiin, halusi Bob kenkäkauppaan. Päätin polttaa tupakan ulkona odotellessa, as usual, mutta jotenkin oli kumma olo mahassa, ja muutin mieleni ja ryysin perässä sisään.
En tiedä miksi mutta kävelin suoraan erään hyllyn luo ja siinä ne olivat. Vihreät tai petrolin siniset (riippuu valosta) Dr. Martensin nahkasaappaat. Tajusin heti, että ne ovat minun, mutta hintalappua katsoessani olin aika järkyttynyt. Bob käski laittaa jalkaan ja ne olivat täydelliset. Vanhana dr. Martens maihareitten käyttäjänä arvostan sitä tyypillistä kumipohjaa ja vaikka niissä oli korko, liikehdin kuin lenkkareissa.
Bob kysyi haluanko ne ja minä nyökytin.

Tässä ne ovat, asunnossani:






Tsadadaaaaa!!!!













Olen hirmuisen otettu lahjasta. Myöhemmin tajusinkin, että sain nuo erään veto-kiristys-lupaus-jutun takia. Reilu vuosi sitten Bob hävisi erään jutun ja lupasi ostaa minulle vihreät en nyt muista kuinka monta reikäiset mutta polviin asti menevät steelcap dokkarit missä on vetoketju. Halusin ne nimittäin välttämättä ja kun olisin ne sitten saanut, niitä ei enää valmistettu. Bob totesi vaan, että oh dear, vihreät pitkät, ei muita. Ja nämä ne nyt ovat, eivät tosin maiharit, vaan hienot ladylike saappaat.

Valitettavasti minulla on kauheat ruipelo sääret, ja en ole vielä ikinä löytänyt saappaita mitkä olivat tarpeeksi tiukat. Siis ei niitten pidä tiukat olla, mutta nämänkin lonksuvat kuin Kontiot ja siksi vien ne huomenna erään kengäntekijän luo kavennettaviksi.

Uniasiaa.
Olin viime yönä Lostiksen kanssa Jerusalemissa discossa. Eikä se ollut mikään kylädisco, vaan sellainen filmeistä tuttu huippuhieno yökerho, minne sisäänpääsy maksoi jo maltaita. Lindsey Lohanin pöytään meitä ei kumminkaan kutsuttu. Alkuun olin palestiina-alueella, josta ystävällinen saksalais-reportteri (en kuulkaa todellakaan tiedä miten tuo kirjoitetaan) minut autossaan rajan toiselle puolelle kuljetti. Pelotti kamalasti, sotahelikoptereita pörisi taivaalla ja lapset heittivät rajavartioita kivillä. Vastasivat aseilla. Itseasiassa sitä ennen olin Nauvon saaristossa pellavapäisen poikalapseni kanssa, ketä rakastin enemmän kuin ikinä mitään muuta. Jouduin kiipeämään Schalke jalkapallo Arenan yli, lapsi liinassa rinnan kohdalla, koska alhaalla oli maailmanloppu ja paniikki oli kauhean ahdistava, halusin pelastaa vauvani.
Yhtäkkiä tajusin, että näen unta, mutten pystynyt heräämäänkään, joten aloin muuttaa unta miellyttävämmäksi. Ajattelin, että Jerusalemissa yökerhoon menemisessä oli sellainen kotoisa länsimainen fiilis, ja niin olikin, soittivat Chemical Brothersin Galvanize biisiä, ja sitten tajusinkin, että Lostis odottaa minua sovitussa pöydässä. Meillä oli oikeasti hirmuisen hauskaa. Joimme champanjaa ja naureskelimme koko jutulle. Painajainen tosin väijyi kokoajan kulman takana, mutta onnistuin sitä välttelemään. Tosin sen läsnäolon tiedostaminen sattui sydämeen.
Paikka muuttui yhtäkkiä Helsingin edesmenneeksi Nylon klubiksi jonka portaat olivat erilaiset kuin ennen. Olipa hauskaa muuten nähdä taas sekin paikka, olin jo ehtinyt unohtaa. Tosin niissä portaissa on tullut kaaduttua niin monta kertaa, että ne aina muistan.

Näin täällä tänään nyt. Toivon että kirjoittaminen helpottuu, tämän kirjasin väkisin. Suomen kieli tökkii niin pahasti ettei vähään aikaan olekkaan. Mutustelin tämän merkinnän jokaista sanaa niin kauan suussani, että nyt kuullostaa kaikki ihan hullulta.

Raportoin viimeistään kun saapikkaani ovat valmiit, toivon pomppivani niissä jo viikonloppuna.

Voikaa kaikki hyvin ja nauttikaa oudon leudon aikaisesta keväästä.