Tunnistin Andreaksen jo kaukaa. Hän värjötteli viimassa toppatakissaan kaupan katoksen alla. Kävelin suoraan hänen luokseen ja annoin repun. Hän oli kauhean näköinen, hampaat, mitä ylipäätään oli jäljellä, olivat aivan mustat, hänen ihonsa oli harmaa ja hänestä huokui tyhmyys. Semmoinen todellinen tyhmä kuin saapas-tyhmyys. Hän kiitti minua vuolaasti, oli kohtelias ja kyseli vielä, että miten oikein repun löysin. Kerroin miten asia oli ja sitten hän otti vierestään muoviin pakatun orkidean ja ojensi sen minulle. Hän ei ollut varmasti antanut kenellekkään kukkaa ainakaan neljännesvuosisataan, jos koskaan. Hän oli kovin kömpelö ja hänen puheestaan oli vaikea saada selvää. Mukava mummo oli varmasti muistuttanut ,että vie poika kukka. Kiitin kukasta ja aloin tekemään lähtöä. Tilanne oli epämukava, ei todellakaan huvittanut jäädä lörpöttelemään. Hyvästelimme ja hän lähti reppunsa kanssa eri suuntaan.
Meni varmasti nurkan taakse tutkimaan sisältöä. Kaikki tallessa, toivon. Andreas sai reppunsa takaisin.
Toivon myös hartaasti etten kuule hänestä enää ikinä mitään. Asiassa ei ole mitään epäselvää, hänellä on ollut rankka elämä, sormien vankilatatuoinneista ja mustista silmäpusseista päätellen ilmeisen rankka. Hän ei varmaankaan osaa laskea yksi plus kahta, hänen aivonsa ovat pelkkää spiidin myrkyttämää reikää, kuin palanen vanhentunutta reikäjuustoa.
Taidan jättää loppuvuodeksi kaikki yksinäiset reput rauhaan.
(Ruukku omasta takaa)
15 kommenttia:
olipas mielenkiintoinen "jatkokertomus". hyvä ettei tarvinnut kauaa odotella jatko-osia.
Teitpä hyvän teon. Tuollainen ylläpitää ihmisyyttä ihmiskunnassa. Sivuhuomiona tuo pastis-profiilikuva on aivan mahtava.
Voi hittolainen, tuli jotenkin haikea olo.
Hmm, malttaisikohan jättää eksyneen repun rauhaan?
Hyvin teit.
Jopa oli iltasatu, vaikkei mikään satu olekaan. Erittäin hieno teko. Tunnustan, että itse en olisi varmaan viitsinyt nähdä tuota vaivaa tai olisin säikähtänyt repun sisältöä niin, että olisin hankkiutunut siitä keinolla millä tahansa eroon.
Mummo-osuus oli lopulta ehkä hienoin, Seinäjoki ja kaikki.
- Tää oli kiehtova tosi-blog minisarja, oikein koukuttava :)
Joo, mummo oli paras, mutta orkidean antaminen oli hieno päätös tarinalle. Oikeesti Kata teit hyvän työn.
Samaa rataa jatkan,mummo oli niin inhimillinen ja miltä hänestä tuntuu nähdä lapsenlapsensa elämä..
Itse teen töitä näiden saapas-tyyppien kanssa ja samat on fiilikset. Ei koskaan tiedä mihin elämä, sairaus, riippuvuus etc. vie, joten samalla viivalla ollaan kaikki.
Nyt loppu samarialainen vuodatus.
Täällä melkein -20, saatana ja melkein huhtikuu!
cista
Olen ihan varma että muistat tämän aika kauan.
Vähänkö oot tarinaniskijä!
Nää tällaset hyvät teot on vähän hankalia.:) Pitää olla tarkkana, ettei niistä juonnu sitten hankaluuksia myhemmin. -ruu
Miten liikuttavaa, että Andreas oli hommannut sulle kukankin! Oli tuo tekosi kyllä täysin sen arvoinenkin, harva viitsisi nähdä moista vaivaa.
Ulrika, elämän kaltoinkohtelemilla on usein sydäntä, jos vain uskaltavat sen paljastaa. Ja kyllähän tuossa tosiaankin kannettiin takaisin jokseenkin koko maallinen omaisuus ja puolet muistoista. Ja ne elintarvikkeet.
Jänskää! Munhan ei ite tarvii tehä mitään, voin vaan lukea kiinnostavia blogitositarinoita. :)
(Mä kyllä todellisuudessa palauttelen kiltisti kaiken löytämäni. Viimeksi lompakon.)
Kiitoksia kommenteista. Ilahduttivat!
Lähetä kommentti