Andreaksen reppu, 3: Viimeinen osa

Tunnistin Andreaksen jo kaukaa. Hän värjötteli viimassa toppatakissaan kaupan katoksen alla. Kävelin suoraan hänen luokseen ja annoin repun. Hän oli kauhean näköinen, hampaat, mitä ylipäätään oli jäljellä, olivat aivan mustat, hänen ihonsa oli harmaa ja hänestä huokui tyhmyys. Semmoinen todellinen tyhmä kuin saapas-tyhmyys. Hän kiitti minua vuolaasti, oli kohtelias ja kyseli vielä, että miten oikein repun löysin. Kerroin miten asia oli ja sitten hän otti vierestään muoviin pakatun orkidean ja ojensi sen minulle. Hän ei ollut varmasti antanut kenellekkään kukkaa ainakaan neljännesvuosisataan, jos koskaan. Hän oli kovin kömpelö ja hänen puheestaan oli vaikea saada selvää. Mukava mummo oli varmasti muistuttanut ,että vie poika kukka. Kiitin kukasta ja aloin tekemään lähtöä. Tilanne oli epämukava, ei todellakaan huvittanut jäädä lörpöttelemään. Hyvästelimme ja hän lähti reppunsa kanssa eri suuntaan.
Meni varmasti nurkan taakse tutkimaan sisältöä. Kaikki tallessa, toivon. Andreas sai reppunsa takaisin.

Toivon myös hartaasti etten kuule hänestä enää ikinä mitään. Asiassa ei ole mitään epäselvää, hänellä on ollut rankka elämä, sormien vankilatatuoinneista ja mustista silmäpusseista päätellen ilmeisen rankka. Hän ei varmaankaan osaa laskea yksi plus kahta, hänen aivonsa ovat pelkkää spiidin myrkyttämää reikää, kuin palanen vanhentunutta reikäjuustoa.

Taidan jättää loppuvuodeksi kaikki yksinäiset reput rauhaan.

(Ruukku omasta takaa)

Andreaksen reppu, Osa 2

Tutkin aamulla heti herättyäni puhelinluetteloa ja löysin helposti osoitetta vastaavan puhelinnumeron. Soitin numeroon ja siellä vastasi erittäin vanha nainen. Esittelin itseni ja kerroin asiani. Nainen on Andreaksen mummo. Andreas on asunnossa kirjoilla, mutta ei varsinaisesti asu siellä. Mummo oli todella mukava ja kiitteli minua kovasti. Hän kysyi heti puheeni kuultuaan, että olenko suomalainen ja kertoi sitten parhaasta ystävästään kuka asuu Seinäjoella (kaupunki muutettu). Olivat olleet monta vuotta samassa työpaikassa sihteereinä ja eläkkeelle päästyään oli suomalainen ystävätär palannut kotikonnuilleen Seinäjoelle. Juuri tänä aamuna häneltä oli tullut kirje. Mummo kertoi kuinka tärkeää on pitää vanhoihin ystäviin yhteyttä, että mitä vanhemmaksi sitä elää, sitä arvokkaammiksi vanhat ystävyydet muuttuvat. Jaarittelimme vielä hetken niitä näitä ja sitten sain Andreaksen kännykkänumeron. Toivottelimme hyvät päivät.

Andreas vastasi kännykkään heti. Kerroin asiani ja hän oli todella mukava ja aika pöyristynyt siitä, että jaksoin etsiä numeron ja ottaa yhteyttä. Kein problem, vastasin. Kävi sitten ilmi, että Andreas on töissä haarukkatrukkiajajana samassa kaupunginosassa missä työpaikkani on. Sovimme tapaavamme kello 18:30 erään kaupan edessä, siinä grillin vierellä. Hän kiitti minua etukäteen ja kuullosti todella helpottuneelta.

Kuulin hänen puhestaan hänen olevan entisestä Itä-Saksasta. Minä tunnen pari muutakin yli 40-vuotiasta miestä DDR:stä. Ei kaikilla ole ollut helppoa elämää. Yksikin vanha kaverini pakeni sieltä Tsekin kautta Hesseniin, hän asui metsissä ja koki ties mitä, kun hän vihdoin pääsi Länsi-Saksan puolelle, avasi hän tv:n ja näki muurin murtuvan. Hänkin on varmasti elämässään kulkenut tuollainen repun sisältö mukanaan! Ja mikä minä olen arvostelemaan muitten reppuja. Olen aika varma, että kaikilla ihmisillä on omat luurankonsa komeroissaan, ne luurangot ovat vaan niin erilaisia. En muutenkaan pidä yhtään siitä, että ihmisiä arvostellaan sen mukaan että käyttää huumeita tai pöllii polkupyöriä. Tuskinpa kukaan on lapsena toivonut, että minusta tulee isona huumeriippuvainen tai varas. Se on helppoa haukkua huumeriippuvaisia, varkaita tai juoppoja, niillä voi pönkittää omaa kunnollisuuttaan. Minä irtisanoudun tuommoisesta ajattelusta. Ja voihan olla että Andreas saa lisätienestejä korjaamalla pyöriä, eikä sekään ole edes minun asiani.

Tapaan Andreaksen illalla ja kerron sitten miten tapaaminen meni. Tuskinpa hän minua tappaa, saahan hän reppunsa takaisin.

....jatkuu...

Tapahtui äsken: Andreaksen reppu

Istahdin kello 19:40 junaan. Olin matkalla työpaikalta joogaan. Viereisellä penkillä oli reppu. Kysyin kaikilta lähellä istuvilta matkustajilta, että tietävätkö he kenelle reppu kuuluu. Kukaan ei tiennyt eikä kukaan näyttänyt kiinnostuneelta. Kummastelin asiaa hetken ja kyselin ääneen, että mitä pitäisi tehdä, voisinkohan avata sen ja katsoa onko siellä jotain repun omistajan henkilöllisyydestä kertovaa. Kukaan ei vastannut, ihmiset näyttivät siltä, että ASIA EI KUULU MEILLE, EMME HALUA OLLA KOKO REPUN KANSSA MISSÄÄN TEKEMISISSÄ. Junan kuljettajaan ei voi ottaa yhteyttä. Avasin reippaasti repun, en kehdannut heti tonkia, tuli heti varas-olo, muitten laukkuja kaivelemassa. Repun pikkutaskussa oli virallinen kirje, ja näin ollen nimi ja osoite. Heti perään huomasin pienen purkin täynnä ruohoa. Joku opiskelija, ajattelin, en voi jättää reppua tänne lojumaan. Nainen vieressäni sanoi, että laukun voi viedä poliisille tai junayhtiön löytötavaratoimistoon. Löytötavaratoimisto on iltaisin kiinni ja poliisille en tämmöisessä tilanteessa todellakaan soita. Alkoi harmittamaan, miksi aloin pitää asiasta melua, olisin vaan ollut kuin reppua ei olisikaan. Nyt toisen virallinen kirje, ruoho ja koko reppu ovat minun ongelmani. Otin repun kuitenkin mukaani. Ajattelin kokoajan, että jos jollain olisi minun kadonnut laukkuni, toivoisin että joku ottaisi sen ja etsisi minut käsiini. Eihän sitä nyt voi sinne junaankaan jättää!

Menin sitten repun kanssa joogaan. Joogaopettajani sekä ystäväni Bettina kurkkasivat reppuun ja sanoivat että se on murtovarkaan reppu! Siellä oli työkaluja ja pari reipasta veistä. Aloitimme joogan ja kaikki mantrat sunmuut mietin vaan reppua, en siis mantoja. Bettina toi minut joogan jälkeen autolla kotiin ja ehdotti että pitäisimme ruohon ja heittäisimme repun ulos. (Bettina oli juuri 2 kuukautta Hawailla juhlimassa 40-vuotispäiväänsä ja oli kovin huhhahheijjaamainen, aikaeroa kai) En suostunut, halusin kuulla Bobin mielipiteen. Toisekseen, minulla ei ole tapana koskea muitten omaisuuteen. Tulin kotiin noin kello 23 ja Bob oli vielä hereillä lukemassa kirjaa. Kerroin heti suuren salaisuuteni. Tutkimme laukun perinpohjin, tajusin että repun omistaja ei ole mikään nuori opiskelija ja löysimme:

- Sosiaalitoimistopapereita nimellä
- Häätö asunnosta-läpyskä nimellä
- Kinderyllätysmunan yllätyksen muovikuorimuna täynnä spiidiä
- mp3-soitin, patterit loppu
- Tyhjä filmi
- Lakana
- 4 erilaista työkalua, en tiedä sanoja suomeksi
- Linkkari
- Mattoveitsi
- Pitkät kalsarit
- Kolme pyöränlamppua, veikkaan varastettuja, kalliita
- 2 taskulamppua
- Kallis otsalamppu
- Nenäliinapaketti
- Käytetty junalippu
- Tupakanpuruja, jämät
- Muovipurkkitäynnä ruohoa, sanoisin hollantilaista, ei paljon, noin 3 grammaa silmämääräisesti
- Vaijeri
- Muovipussi täynnä pyöräntarakalle tarvittavia kuminauhajudensseja
- Jazz peli

Tyypin nimi on Andreas, hän on 42 vuotta, asuu kauheassa lähiössä ja aion etsiä hänet käsiini. Kaikesta päätellen Andeaksella menee päin vittua ja nyt hän istuu jossain ja pelkää poliisien löytäneen reppunsa missä ovat selvästi esillä nimi, henk.tunnus ja osoite.
Lupaan, että Andreas saa reppunsa takaisin.

...jatkuu...