Sukkahousut ihanaa*

Prospero haastaa kertomaan, mitä omaan soittimeen on ladattu tai mitkä levyt nyt muuten vain ovat viime aikoina tiuhaan soineet..

Kerron tässä ne levyt, mitkä lojuvat tällä hetkellä olohuoneen lattialla soittimen edessä. Niitä ei ole kuin kolme.

1. Holly Golightly and The Brokeoffs: You Can't Buy A Gun When You're Crying

Ostin tämän tuossa kuukausi takaperin (olin odottanut tätä kuin raskaana oleva nainen lastaan) ja se on soinut todella paljon. Kaupasta kotiin tultuani ärsyynnyin, koska siinä oli likaa ja naarmu, yritin soittaa levykauppiaalle, että haen toisen, mutta hän oli jo ehtinyt lähteä kotiin. Laitoin sen sitten pyörimään ja se soikin hienosti ja kiukkuni rasvakäpälä-asiakkaita kohtaan laantui.
Tässä taas huomataan Hollyn lauluntekijälahjat. Se on melankolisen hieno ja erittäin blues henkinen. Hauska kuulla taas Hollyn laulavan miehen kanssa. Tässä siis Brokeoffs herra Lawyer Dave. Wild Billy Childish ajoista on kulunut kauheasti aikaa.

2. All Smiles: Ten readings of a warning


All Smiles on Grandaddy yhtyeen jäsen. Minulla oli kauhea ikävä uutta Grandaddy levyä, mitä ei ole tulossa ja sitten Bob äkkäsi tämän netistä ja tilasi CD:n. Kaunista poppia mikä sopii herkistelyyn tai käyttämään uutta mikrokuituliinaani. (Se toimii!!! Kaikki pölyt hävisivät!!!)

3. Murder City Devils: In name and blood

HooCeetä vuodelta 2000. Levy oli jäänyt viideksi vuodeksi unholaan. Löysin sen ns. uudelleen. Kappale „Somebody Else's Baby“ murskaa sydämeni aina vaan uudestaan. Kliseistä, mutta Murder City Devil tyyliin huudettuna ah niin romanttisen kamalan ihanaa.
„I woke up, in someone else’s arms, but I was dreaming I was dreaming of you, I woke up in someone else’s bed, and I was dreaming“

Bändihän todella lopetti jokunen vuosi sitten. Eräs ystäväni on niin FANI, että lensi R.I.P. keikalle Los Angelesiin. Olin kateellinen. En ikinä ehtinyt nähdä heitä livenä. Kuulemma aina lavalla murtui luita tai joku valui verta. Siis vahinkoja sattui. Rrrrakastan.

Päivän uutiseen.
Benrope valisti minua kertomalla, että tänään on merkkipäivä. Nailonista valmistetut sukkahousut tulivat Ameriikoisssa tasan 67 vuotta sitten myyntiin.
Mikä loistava aihe juhlaan! Minä aion juhlistaa tätä päivää lähtemällä sinne suomalaisen bluegrass bändin keikalle. Jaloissa tietenkin sukkahousut (varmaa hennes laatua!) sekä ne hienot The Saappaat. Tukkaan vielä lisää B52's voluumia, bepantenia huuliin ja eikun juhlimaan ihania sukkahousuja!

Rakkaat kanssasisaret ja veljet. Mukavaa sukkahousujen Ameriikassa myyntitulon merkkipäivää.

(Wolfordit pitää pestä käsin tai pesupussissa)

*Otsikko on varastettu Minhin vanhemmasta merkinnästä. Buuuaaah.

Edit. Minh linkki hajosi eräästä syystä. Blogger kieroilee, tai sitten minä.

Perhosia mahassa

Rakkaat Ystävät,

kerron nyt tässä lyhyesti teille, että miksi en ole vastannut meileihin, päivittänyt blogia tai ehtinyt puhua puhelimessa. On ollut hiukkasen puuhaa.

Pääsiäisen jälkeen tapahtunutta:

Heräsin hirveään krapulaan Helsingin Sörnäisissä sijaitsevasta asunnosta pääsiäismaanantaina. Olin hillunut koko yön ulkona, ensin Hidria Spacefolkin keikalla Semifinalissa ja sitten Tavastialla, ja sitten jossain. Vantaan lentokentällä sain jonkun maanisen kohtauksen ja ostin sen pikku Stokkan melkein tyhjäksi ruuasta.
Illalla saavuttuani Kölniin, en ollut enää mitenkään krapulainen, vaan ihan kauheassa kännissä.
Tiistaina saavutin koomapsykoottisen olotilan ja aloimme pakkaamaan. Pakkasimme pari viikkoa. Toissapäivänä oli muutto.
Nyt Bob asuu minun pikku kämpässäni, hänen omaisuutensa on eräässä kellarissa, minkä vuokrasimme.

Nämä kaksi viikkoa olen ollut todella ahkera.

A ] Olen ma-pe töissä väh. klo 10-19
B ] Vapaa-ajalla olen pakkauksen ohessa raivannut koko vaatekaappini sisällön. Vienyt kodittomien auttamispaikkaan kahdeksan jätesäkillistä vaatteita ja heittänyt pois noin 15 paria kenkiä. Lajitellut huivit, hatut, laukut, korut ym. krääsät ja päätynyt taas siihen kauheaan tosiasiaan, että olen kuin joku hullu keräilijä hamstraaja. Olen luopunut massoittain maallisesta krääsästä, ja voin kertoa, että se tekee sielulle hyvää. Paljon parempaa kuin paasto tai joku retriitti.
Nyt kaapeissa on tilaa miehenkin jutuille, siellä voi jotenkin paremmin hengittää. Bob on ripustellut koko vaatekaappini täyteen laventelia. Hän sulloi tuotta yrttiä kankaisiin nenäliinoihin, solmi ne kauniisti narulla kiinni ja nyt huomaan että koko asuntoni ja myös työhuoneeni tuoksuu laventelille. Ilmeisesti kuljetan tuota tuoksua vaatteissani mukanani. Miellyttävää, toivottavasti myös muille. (Herranjumala, toivottavasti en löyhkää jollekkin aromaterapialle!)

Näistä toimista huolimatta olen ehtinyt rampata Stadionilla jalkapalloa katselemassa. SC Freiburg kukisti oman joukkueeni FC Kölnin 3-0.

Olen käynyt konserteissa. Parhaana mainittakoon Murder by Death , jonka nimi kuullostaa ihan hc:lta, mutta sitä se ei ole. Tummanpuhuvaa melankolista rokkia. Toi jotenkin mieleen Madrgadan . Ei levyllä, mutta livenä.
Kehun tässä hiukan itseäni ja kerron, että minulla on aika nuoresta asti ollut hyvä vainu musiikin suhteen. Jos käyn jossain maaseudun nuorisotalossa katselemassa bändejä, tiedän yleensä aina, keistä tulee kuuluisia. Näin on käynyt mm. Mando Diaon kanssa. Muistan kuinka he soittivat kouralliselle tyyppejä jossain ties missä, ja nyt täyttävät kaikki isot paikat.
Murder by Deathista puuttuu tosin tuo ruotsalaisten elvistely-tsexikkyys, mutta niistä tullaan vielä paljon kuulemaan. Varmasti.

Olen saanut asioita hoidettua, mitkä olisin halunnut tehdä aikoja sitten.

Tehnyt ensimmäistä kertaa tänä keväänä parsaa.

Saanut hankituksi hienolle suomalaiselle bluegrass yhtyeelle Jussi Syren & the Groundbreakers , keikan Kölnistä. En ole ihan tyytyväinen klubiin, olisin halunnut parempaan paikkaan, mutta myöhemmin, nyt näin.

Tehnyt työhuoneessa kevätsiivouksen ja lähettänyt lastenkotiin laatikoittain promolevyjä. Hankkinut uusia kasveja. Kummaa miten sitä rojua kertuu sinnekkin, siis tännekkin, täällähän minä työajalla bloggaan. Löysin vanhoja kesälomakuvia, kauan etsimäni talvisaappaat sekä "hukkuneita" tärkeitä papereita. Työhuonetta siivotessa sen oikein tajuaa, että kuinka sitä viettää töissä enemmän aikaa kuin vapaalla.

Muita:
Käynyt monissa kemuissa.

Avustanut treenikämpän siivouksessa.

Lähettänyt kaikki ebayssä myymäni kamat uusille omistajilleen.

Istunut puistoissa, grillannut niin paljon, että on nyt jo makkara-ähky ja oleillut rannalla nauttien säästä. Niin täällä on siis kuumin huhtikuu ikinä. Viikonloput ovat menneet 30 asteessa, nyt sellaista kaksvitosta. Talviturkki poistukoon viikonloppuna.

Olen myös ehtinyt hiukan nukkuakkin, näinä hetkinä olen siirtänyt mantereita ja juossut läpi kummien kaupunkien. Jos nyt vielä laitan muotiblogin pystyyn ja alan rakentamaan taloa, voitte pyytää käymään lääkärissä. Ehkä olen tullut maaniseksi. Laitan sitten siellä pääsairaalassa vielä jonkun yhdistyksen pystyyn niin morjens!

Viimeisenä eikä ollenkaan vähimpänä, rakas Sisareni sai toisen lapsen ja siitä olen kovin mielissäni.

Yhteenveto asioittenlaadusta: Olen hirmuisen onnellinen ja niin ylenpalttisen rakastunut, että ihan huimaa. (Ja kuten hulluilla on tapana sitten murehtia, niin minäkin…nyt tietty tapahtuu jotain ihan kamalaa mikä romuttaa kaiken…)

Eipä täällä muuta. Kolmen tunnin päästä karkaan aurinkoon.
Voikaa kaikki hyvin!

From Cologne with love,
White Trash Bitch K.

P.S. Unohdin ihan mainita, että ne joskus vuosia sitten saamani The Saappaat ovat edelleen jossain liikkeessä. Ensin olivat hävinneet, ja nyt joku on kuulemma sairaalassa ja sanoivat soittavansa minulle asian tiimoilta eilen. Nyt kukaan ei vastaa puhelimeen. En ole ihan varma miten toimia! Anyone?

Ikäkriisi ja Kusipää Ahmed

Blogia on pakko päivittää, muuten se näivettyy. Kauhea päänsärky eilisen johdosta.

Olin eilen Trans Am bändin keikalla. Se oli mukavaa, tunsin vaan olevani kauhean vanha näitten pillifarkkuisten poikien joukossa, kaikilla converset tai vans tossut. Siis niin kyllä minullakin, mutta noin yleisesti niitä oli liikaa. Kaikilla tukka niin helvetin hyvin että alkoi ahdistamaan. Sitten sitä blaablaa musiikkikeskustelua en vaan enää jaksa.
Olen vuosia jaksanut sönköttää jostain postrockin alalajien vaikutuksesta vittu Detroitin indipendent sceneen ja nyt riittää. Eilen seisoskellessani siinä baaritiskillä, päätin antaa nuorempien jatkaa siitä mihin jäin. Jotenkin keikkajärjestäjäkin oli niin vanhentuneen ja väsyneen näköinen ettei jaksettu keskustella mistään. Luovutan myös koko progressiivisen rockin blaablaa analysoinnin nuorille, siis näille erilaisille nuorille. Sellaisille kärkeville pikku tytöille.
Taidan alkaa käyttämään caprihousuja. Sitten siirryn ostamaan nettimusiikkikaupoista musiikkia suoraan läppärille. Voisin yhtä hyvin lopettaa kaikki musiikkiin liittyvät asiat ja käydä kerran vuodessa jollain arena keikalla. Tyyliin Metallica tai Rolling Stones. Heilun siellä sitten caprihousuissa reppu selässä. Näin entisenä monikansallisen musiikkikanavan työntekijänä voin kertoa, että mikään ei ole pahempi ähky kuin musiikki ja erityisesti huonomusiikkiähky. Sitten siihen vielä päälle kaikki musiikkisönköttäjät.

Elävästi musiikkikanava vuosista on jäänyt mieleen tilanne, kun pipopäinen lököfarkku poika, sellainen yli-innostunut parikymppinen besserwisser ryysii työhuoneeseeni. Kysyy, että olisiko minulla ideaa, kun hän tekee juuri juttua Englannista. Poika tarttisi God save the Queenista vähän rokimpaa versiota. Katson urpoa aika ihmeissäni, sillä on Motörhead paita päällään ja laukussa Sex Pistolsin pinssi. Jeesus näitten määrää.

Toinen ärsyttävä asia, mikä sopii hyvin Minhin viimeisimpään merkintään, on se että menetin toissapäivänä 44 Euroa.
Menin kioskille, ja enkä ihan mihin tahansa kioskille, vaan sellaiselle, missä käyntiä olen harkinnut jo pidempään. (T, sinulle tiedoksi se on juuri se vitun mongo kiska asuntosi vieressä, käynti kielletty!) Kioskin tyyppi on joko Iranista, Irakista tai kurdi. Hän on aina epäystävällinen, ei katso silmiin, ei pakkaa ostoksia pussiin, ei sano kiitos hei jne. Olemme usein miettineet, että emme käy siellä enää, vaan menemme toiselle. Mutta sitten on taas ajateltu, että mistä me tiedämme mitä hirveyksiä tyypille on tapahtunut kotimaassaan ja on siksi niin kummallinen, ehkä kärsii jostain sotatraumasta, ja sitten taas käyty siellä. No nyt ei todellakaan enää ikinä.
Ostin tupakkaa ja kaksi olutta. Olin juuri tullut suoraan pankkiautomaatilta ja minulla oli viidenkympin seteli, ei mitään muuta rahaa. Ojensin setelin maksuksi ja sain takaisin 4
Euroa. Huomautin että annoin viiskybäsen, myyjä sanoi vihaisesti että eikä kun kympin, selitin pankkiautomaatti tilanteen jne. Ei. Annoit kympin. Aloin hermostua ja vaatia 44 euroa takasin, sitten tyyppi vaan häipyi sanomatta mitään takahuoneeseen. Menin ulos ja mietin että soitanko poliisit vai mitä. Päässäni alkoi kiehua ja menin takaisin keskustelemaan myyjän kanssa, hän piileksi verhon takana. Sitten HÄN alkoi uhata poliisilla. Tilanne oli mielenkiintoinen.
Kysyin sitten viimeisen kerran, että onko tämä raha sen arvoista, että minä, ystäväni ja kaikki korttelissa asuvat tutut ja tuttujen tutut eivät enää ostaa häneltä? Hän tuijotti lattiaa ja nypräsi kauheaa kultarannekoruaan. Vastasi: Kyllä. Sanoin ahaa ja painelin ulos.
Kaverin luona sitten mietittiin, että mennäänkö hakemaan ne rahat takaisin. Pohdimme ja päädyimme siihen, että antaa asian olla. 44 Euroa on liian vähän, kun miettii että alkaa tukkanuottasille jonkun Ahmedin kanssa. Vaikka olisi kyllä tehnyt mieli käydä vähintään hajottamassa sisustus.

Olen siis todella tulossa vanhaksi. Minulla on itsehillintää.

Who Put the Cunt in Cuntrey ?

Olin eilen tyylikkään duon keikalla. DM Bob & Country Jem

DM Bob (Deutschmark Bob) on kotoisin Lousianasta ja asuu Hampurissa. Mielenkiintoinen muusikko, maalaa myös tauluja. Hauska tyyppi. Soittaa sellaista Country, Rockabilly, Dixie sekoitusta „South States Bluegrass“ tyyliin. Sanoitukset ovat kepeitä, tai mikä nyt olisi hyvä sana kuvaamaan tuota hauskuutta. Olin siis eilen kuolla nauruun.
„My name is Lou, short for Loser, that’s my name“ tai „Girlfriend stole my Alien“ (psychobilly riffillä)
Mukana oli siis myös Country Jem elikkäs Jem Finer yhtyeestä The Pogues , mutta eilisellä keikalla ei totisesti ollut mitään tekemistä Poguesien kanssa, se oli jotenkin Weenimäinen. Siis samanlaista huumoria. Kun Ween astuu lavalle, alan jo nauramaan ennen kuin kukaan sanoo mitään. Niillä vaan on sellainen pilke jo silmässä. (No, heistä joku muu kerta, muuten tästä merkinnästä tulee kilometrien pituinen muistelu ties mistä)
En tätä Country Jemiä ennestään tuntenut, soitteli sellaisella vanhemman herrasmiehen varmuudella Banjoa, Saxofonia ja vingutteli slide-kitaraa.

Lava oli pieni, noin. 4 x 4 metriä. Hopeiset verhot seinillä, ja katossa peilipallo.

Kiva klubi, hyvä olut, hienoa musiikkia. Mitäs muuta. Eräs tuttavani kirjoitti tämän kombon levystä joskus kritiikkiä ja käytti ilmaisua „Redneck-Weirdness“. Se on juuri hyvä kuvaus illasta.